Kauan hänen mentyään makasi William vielä samassa asennossa. Tuhannet ajatukset risteilivät hänen aivoissaan ja tunteet tyrskyilivät hänen suonissaan. Hänen halunsa ottaa tyttö syliinsä, huuhdella häntä polttavilla suuteloillaan, kävi yhä palavammaksi joka sekunti, mutta hän pani koko tahdonlujuutensa liikkeelle kukistaaksensa sen. Tyyni, tyyni tulisi hänen olla; hänen täytyi ajatella selkeästi.
Hän rakasti tätä nuorta naista ja luuli itsensä rakastetuksi; heille molemmille eivät ulkonaiset menot merkinneet mitään, tunteen sydämellisyys oli kaikki kaikessa. Mikä esti häntä sitte antamasta halullensa vapaat ohjat, mikä esti häntä nyt tekemästä hänet puolisokseen.
Väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, päästä pitkin selkäpiitä, kun hän ajatteli tämän ajatuksen loppuun.
Silloin tunsi hän tytön käden päänsä päällä, tämä oli taivuttautunut alas silitellen hänen tukkaansa.
"Sinä vapiset?" sanoi hän ja pehmeän, kauniin äänen kaiku oli tavattoman hellä.
Samassa tuokiossa tuntui kuin nuo tuskallisesti jännitetyt hermot olisivat hervahtaneet läpi koko hänen olentonsa ja kuin kaikki sydämellisyys ja lämpö, mitä hänessä oli, olisi tunkeutunut yhteen, yhtyen yhdeksi ainoaksi pisteeksi vasemmalle puolelle hänen rinnassaan.
Ensi kerran muisti hän vastuunalaisuuden teoistansa, yht'äkkiä selkeni hänen tietoisuuteensa, että halujen hetkellinen tyydytys ei olisi kaikki, vaan että se ainoastaan tulisi jättämään yhä syvemmän tyhjyyden jälkeensä, ellei siitä hetkestä, jolloin tyttö olisi hänen, alkaisi uusi aikakausi heidän elämässänsä, jos eivät he siitä hetkestä alkaen saisi elää aina yhdessä, jakaen ilot ja surut, toiveet ja tulevaisuustuumat — — jos ei hän aina siitä hetkestä saisi pitää häntä läheisyydessään, niin että hän voi kietoa lempensä suojaten hänen ympärilleen ja älynsä, työkykynsä ja kuntonsa voimalla vaalia tätä pientä, heikkoa elämäkoneistoa, jota hän rakasti.
Hän oli noussut ylös, varovaisesti ja hellästi laski hän kätensä tämän pienen pään ympärille, silkin hienoisine hiuksineen ja hiljaa ja pehmeästi painoi hän huulensa hänen otsallensa.
"Jumala sinua siunatkoon!" kuului kuin kuiskaus hänen suustaan.
Hän ei tiennyt kuinka hän tuli valinneeksi juuri nämät sanat. Kaikki mitä hän tällä hetkellä tunsi hienoa, kaunista, lämpöä ja sydämellisyyttä pukiihe tähän onnentoivotukseen, kuni lapsuus muistojen kaikuna sisältäen kaiken sen, mikä lapsuudessa oli ollut hänelle pyhintä ja korkeinta — vapaa-ajattelijan välitön, mietiskelemätön: Jumala sinua siunatkoon!