* * * * *
Hän kulki kaikkialla kuin siipeen ammuttu lintu ensi ajat, tytön lähdön jälkeen, mutta kaipaus ei ollut samaa sidottua, autiota, kylmää kuin ennen. Nyt oli jää murtunut, nyt tuli hän iltasin, alakuloisuuden käydessä kovin raskaaksi ja painoi päänsä äidin povelle.
Äiti silitti hyväillen kädellään hänen niskansa yli.
"Poikani! Rakas poikani!" sanoi hän vain, vaan äidin rakkaus värähteli hänen äänestänsä kuin soinnukas, lempeä sävel vanhan hyvän violoncellin kielistä.
Eräänä päivänä tuli poika ja jätti hänelle pitkän sulkemattoman kirjeen, se oli Almalle, ja hän pyysi äidin kirjoittamaan siihen muutamia rivejä viime sivulle.
"Suon mielelläni että luet sen", sanoi hän kun äiti epäili.
"Tarkoitatko todellakin?" kysyi hän ja ruskeat silmät välähtivät.
"Etkö voi sitä ymmärtää", vastasi hän hellästi, laskien kätensä hänen kaulansa ympärille.
Äiti silmäili sieltä täältä täyteen kirjoitettuja sivuja, mutta pian valtasi hänet vastustamaton halu.
"— — — Kun tulin kotiin istui äiti tuolillaan ja kirjoitti. Tulin niin iloiseksi, että suutelin häntä poskelle. Hän oli niin solmeutunut kiinni kaikkeen, kietoutunut elämäämme näinä kolmena kuukautena — ja mitä hän on meille ollut, sen tiedät yhtä hyvin kuin minäkin. En ole koskaan ennen pitänyt hänestä, luulen ma. Hän antoi minulle kaikkensa, mutta minulla ei ollut mitään antaa, ei mitään yhdellekään ihmiselle koko maailmassa, minä vaan otin vastaan, maksamatta takasin mitään, sillä minulla ei ollut mitään, olin niin köyhä sisällisesti. Nyt tuntuu minusta kuin olisin yht'äkkiään käynyt rikkaammaksi."