Iltapäivällä täytyi pojan jälleen matkustaa. Ei oltu vaihdettu ainoatakaan luottavaista sanaa tässä epäonnistuneessa kohtauksessa näiden kolmen välillä, mutta äiti, joka tunsi jok'ainoan väreen pojan kasvoissa oli nähnyt tuskan pilkistävän takaa kalpeain, hillityiden piirteiden.
Molemmat naiset olivat saattaneet hänet junalle. Ja kun he hitaasti palasivat asemalta iskihe kuva näistä kalpeista kasvoista, kokoon puristettuine huulineen, kuin poltettuna äidin aivoihin.
Nuori tyttö puhui ja nauroi koko matkan hermostuneella vilkkaudella, hän kertoi hauskoja pikku kaskuja Lundista, sanat ajelivat toisiansa kuumeisessa kiireessä, kuin sekunninkaan vaitiolo olisi ollut hänellä tuskallista ja äidin suu vetäysi tuon tuostakin sieluttomaan, koneelliseen hymyyn, mutta hän tunsi sisällään kasvavan polttavan katkeruuden tätä nuorta naista kohtaan, joka voi nauraa ja laskea leikkiä kuin ei mitään olisi tapahtunut — — omistamatta ainoatakaan ajatusta sille, joka ajaa täryytti eteenpäin rautatie-vaunussa kohti autiota, tyhjää, yksinäistä elämätänsä. Hänellä ei ollut kylliksi tarkka korva huomaamaan, että tässä jännitetyssä naurussa piili kaipaus, syvä kuin hänen omansakin. Karttumistaan karttui yhä katkeruus hänen sisällänsä ja lopuksi tunsi hän vihaavansa tätä pientä olentoa, joka kuukausi sitten oli ollut hänelle rakas, kuin rakkain, jonka hän omisti maailmassa.
Mutta tämän tunteen rinnalla oli toinenkin. Hän oli utelias.
Hän tahtoi tietää, mitä oli tapahtunut nuorten välillä. Hän tahtoi väijyä saadaksensa ilmi Alman salaisuuden, sitä sitte mahdollisesti käyttääksensä poikansa hyväksi.
"Tahdotko tulla luokseni?" sanoi hän, kun he olivat pysähtyneet hotellin eteen.
"Kyllä, mielelläni!"
Ei ollut kovinkaan vaikea saada Alma kertomaan. Nyt kun William oli mennyt, oli kuin vanha luottavaisuus osaksi olisi palannut. Alma esitti kaikki äidille epäilemättömällä avomielisyydellä, hän ei aavistanut, että tämä nainen, joka oli ollut hänen paras ystävänsä ja jota kohtaan hän tunsi lapsen täydellistä luottamusta, istui siinä nyt vihollisena vakoillen häntä.
Kohta päivällisen jälestä, jonka äiti ja poika olivat yhdessä syöneet, oli William eronnut hänen seurastaan. Äiti tuli nyt vakuutetuksi siitä, mitä oli aavistanut, että hän silloin oli käynyt tapaamassa Almaa asunnossaan.
Nuori tyttö kuvasi heidän kohtauksensa ja hänen sanoistaan hohti erehdyttämättömästi kylmyys esille. Itsensähillitseminen ei ollut hetkeäkään jättänyt hänen poikaansa pulaan, he olivat puhuneet tyyneesti suhteestaan toisiinsa. Mutta William ei ollut ollut itsensälainen, hänestä oli jälleen tullut tuo William Zimmermann, jonka tyttö muisti heidän ensi tapaamisestaan Lysekilissä. Hänen kasvonsa olivat jälleen ottaneet ivaavan maailmaahalveksivan ilmeensä; mutta ivallisen äänen alta oli hän silloin tällöin havannut värähtelyn, joka todisti kylmyyden olevan taisteltua.