Hänen täytyi saada jotain, joka haihduttaisi ajatukset, kääntäisi hänen aivojensa toiminnan toisaalle. Hänestä itsestäänkin tuntui naurettavalle, että hän vääntelihe tässä toisen surujen taakan alla, mutta mitäpä mietiskelyt auttoivat? Pää voi ajatella vaikka kuinkakin kylmästi — veri tuntee kumminkin yhtä kuumasti. Hän tunsi ikäänkuin ruumiillista tuskaa rinnassansa, hän tunsi palavasti janoavansa jäähdytystä ja ilmaa.
Hän otti päällysvaatteensa ja meni ulos, — — hän astui ja astui tuntematta väsymyksen merkkiäkään. Tuntui kuin ei ruumiilla olisi enää mitään virkkamista, tuska oli anastanut ohjat hampaihinsa ja nelisti tietänsä. Tunnin toisensa perästä astui hän; hän olisi voinut käydä vaikka koko päivän, tuntematta muuta kuin että sydäntänsä kirveli.
Tummia puita, vaalea kesäinen taivas, yksinäisiä pilven hattaroita, punakeltaista soraa jalkojensa edessä — siinä oli kaikki mitä hän muisti tältä kävelyltään.
Kun hän tuli kotiin oli Williamin kirje odottamassa pöydällä. Hän repäsi sen auki ja luki:
Äitini!
Sain kirjeesi tänään; istun kohta sitä vastaamaan. Tunnen kuumaverisen luonteesi joka rivillä ja näen loukatun pakanan epätoivon siitä, että vieras on astunut hänen pyhäkköönsä kengät jalassa, antaen katseensa solua välinpitämättömänä yli kaiken sen, mitä pakana jumaloi ja rakastaa. Ymmärrän että sinun täytyy vihata häntä, vierasta, sillä sinä et voi vihata minua, joka vein hänet sinne.
Mutta kuinka tämä voisi haavoittaa minua? Kuinka voisin loukkaantua kirjeestä, jonka joka kirjain henkii hillittömän luonteesi rajatonta rakkautta minuun, joka en ole tehnyt hiventäkään sitä ansaitakseni.
Kuinka voit ajatella niin alhaista minusta? Enkö voisi ymmärtää miten komeata ja vapaata on, kun ukkospilvi käy yli aavikon, singahuttaen salaman toisensa perästä ja sytytellen talot ylt'yleensä? Enkö voisi käsittää, miten on suurta ja kaunista, että olet juuri sellainen kuin sinun oman luonteesi mukaan täytyy olla — kuinka paljon siitä, mikä on parasta ja hienointa ihmismielessä kätkeykään villin hillitsemättömän vihan ja tuskan takana? Silloin en ansaitseisi tulla pojaksesi kutsutuksi.
Mutta minä näen hänet toisessa valossa kuin sinä. Kuulun samaan sukupolveen kuin hän — puolitunteiden sukupolveen. Siksi on minun helpompi ymmärtää häntä.
Tuomitset häntä kuin olisi hän täysin valmis luonne, niinkuin sinä itse; mutta hän ainoastaan on heikko, pieni naisraukkanen. Ja tämä pieni, heikkonen olento oli liikuttavalla luottamuksella liittynyt sinuun; hänestä tuntui kuin voisi hän sanoa sinulle kaikki — sinä ymmärtäisit aina hänet. —