"En ole yhtä enempi kuin toistakaan — luulen ma."
— "En yhtä enempi kuin toistakaan — luulen ma. Niin, siinäpä juuri onkin koko luonteesi avain."
Nuori tyttö nousi.
"Hyvästi", sanoi hän.
"Hyvästi! Ja onnea seuraavaan yritykseen! Mutta varo silmiäsi, jos hänellä on äiti!"
Hän sulki oven vieraansa mentyä. Sitte jatkoi hän kävelyään, kyynelten tyrskyessä jälleen vapaudessaan.
Hän ei koskaan voisi väittää poikaansa vastaan, etteivät nuo kasvot olleet somat, pienet kasvot; ja koko hänen rakkautensa ei painaisi vaakakupissa noiden silkin hienoisten, vaaleiden hiusten hentoisimmankaan hivenen vertaa.
Myöskin hänen täytyi talttua.
Palattuaan Tukholmaan sai rouva Zimmermann pojaltaan kirjeen. Se oli aivan lyhyt ja äidin mielestä tuntui se pakollisuuden leimaamalta.
Kööpenhaminassa 20 p. toukok.