Äitini!
Alma ja minä olemme tavanneet. Kirjoitin ja kysyin, eikö hän tahtoisi tulla pariksi päiväksi ja niin oli hän. Oli niin toisin täällä kuin Lundissa. Tuntui kuin olisi hän puistanut pikkukaupungin ilman ja tomun sinne kotiin. Hän tunsi sen, tiesi sen ja kärsi itsekin sitä, että täytyy matkustaa.
Hän pitää minusta kumminkin — joskus. Se voi välähtää esiin
hetkeksi, kun hän laskee päänsä rintaani vasten.
Silloin on hän yhtä todellinen kuin taas sanoessaan, ettei
koskaan ole ollutkaan mitään.
En pyydä, että pitäisit hänestä, tahdon vaan itse olla vapaa. Josko rakastan häntä, en tiedä; huoli en sitä mietiskellä. Mutta tahdon olla hänen ystävänsä. Tahdon että hän voisi tulla luokseni kuin vanhan sedän luo, painaa päänsä povelleni ja uskoa minulle, miten ilkeä elämä on. Ja setä on hellästi kosketteleva lapsosen tunteen kieliä vanhan, älykkään miehen ymmärtäväisillä käsillä.
Ja niin rakas, armas äiti, puristan kättäsi kovasta kovemmin kuin ennen ja sanon hyvästit ensi näkemään. Parin päivän perästä matkustan Kööpenhaminasta asettautuakseni jonnekin maailman kolkkaan; ja ennen kuin näet minut taas, toivon saaneeni oivan palan työtä tehdyksi.
Tämä kirje teki äitiin omituisen vaikutuksen. Parasta on olla tapaamatta, parasta erota. Niin — — — parasta kylläkin, niin ajatteli myöskin hän itse.
Hän oli syössyt poikansa epäjumalan tomuun. Loukatun huulet nyt voivat kyllä puhua anteeksiannosta, sydämensä ei koskaan. Tämä tulisi pysähtymään kumminkin ainaiseksi mieleen epäluuloa kasvattavana kylvönä, nyt hiipisi valhe heidän välillensä. Siksipä tahtoikin hän mieluummin mennä menojaan yksinäisenä pois avaraan maailmaan. Maailma on niin suuri, siellä kyllä olisi sijaa heille kaikille — kaikille kolmelle — tarvitsematta tulla toistensa tielle ja katkeroittaa toistensa elämää.
Näin oli hänen sokea rakkautensa tuonut hänet tänne — — äärimmäiseen yksinäisyyteen.
Parasta on olla tapaamatta. Voimakkailla käsillään tarttuisi hän aina häiriten heidän tunnelmiinsa.