Hän vaatisi lujuutta aina ja todellisuutta siinä missä he voivat tyytyä löyhiin, haihtuviin unelmiin. — Mutta näille voimakkaille käsille ja kukistumattomalle todellisuusmielelle löytynee kai jokin työ jossain maailman kolkassa — yksinäinen, kova työ, johon niiden sopii käydä käsiksi.
* * * * *
Oli kulunut viikko edellisestä. Meri lepäsi valoisana ja uinuvan tyynenä, vaalealle metallille välähdellen. Taivas oli sininen ja pilvetön. Kauimpana, missä rantaa vielä hiukan häämöitti, reunusteli sen kirkkautta hienoinen utuharsokko.
Joukko herroja ja naisia seisoi peräkannella lipun alla, jota juuri nostettiin tervehdysmerkiksi ohi lipuvalle laivalle; he viskelivät leipäpaloja ahnaille lokeille, jotka sipaisten vettä hohtavilla siivillään kaappasivat ne vedenpinnasta.
Keskellä laivan kantta seisoi yksin mustapukuinen nainen. Hänen tummat silmänsä tuijottivat rannalle, joka kapeana juovana häämöitti vielä utuharson läpi. Hän pani kätensä ristiin tuijottaen yhä sinne, vaikka kyyneleet himmensivät hänen katseensa. Hän läksi, hyvästittä, maanpakoonsa, hän kuului sukupolveen, jonka oli poistuminen, jättääksensä sijaa kylmästi epäilevälle, verettömälle suvulle, jolla kumminkin on nuoruuden oikeus elää ja olla olemassa.
Taisto oli päättynyt.