"Tässä olet saanut työjuhdan", sanoi äiti nousten ja kooten paperit.
"Tuletko huomen iltana luokseni?"
"Kenties jo tänä iltana. Mutta ei mitään sopimuksia sitä seuraavine pakkotunteineen."
"Olet oikeassa?" vastasi toinen hymyillen. "Tule kun haluttaa. Sillä aikaa järjestelen nämät."
Hän keräsi paperit, pisti kaikki koteloon, ja otti sen kainaloonsa, nyykähytti hyvästiksi ja meni.
Saman päivän iltana ei työtoveria näkynyt, mutta kyllä sitä seuraavana, tavalliseen aikaansa. Kun hän oli istuutunut pöydän ääreen, laski äiti muutamia täyteen kirjoitettuja paperiarkkeja hänen eteensä.
"Silmäile nyt näitä."
Hän oli kirjoittanut ensimäisen luvun puhtaaksi silitettyänsä ja täyteltyänsä luonnoksen.
Paperit näyttivät niin hienoilta ja miellyttäviltä ja tuo soma ulkoasu veti jo aikalailla Williamia puoleensa, Hän istui, kyynärpäät pöydällä, nojaten päänsä käsiinsä ja lukea ahmi omia sanojansa.
Äiti oli istuutunut vähän kauemmaksi ja seurasi tarkkaavaisesti vaihtelevia ilmeitä lukijan kasvoilla.
William oli kokonaan syventynyt lukemiseen. "Niin. Tämä on hyvin", sanoi hän väliin ja väliin taas: "Ei, tämä ei kelpaa" — eli: "tässähän on suuri aukko; nämät eivät liity toisiinsa."