"No kirjoita sitte", sanoi äiti tyynesti. "Revi lehti irti ja kiinnitä siihen lisälehti nuppineulalla. Kyllä järjestän ne sitte!"
William otti kynän ja mustetta kirjoituspöydältä ja kirjoitti — kirjoitti niin että vilisi. Kello tuli kymmenen, mutta ei häntä kukaan häirinnyt; se oli jo puoli yksitoista ja hän nousi, keräsi paperikaistaleet ja lyödä läiskähytti ne pöytään.
"Kas niin", sanoi hän. "Tässä on nyt ensimmäinen luku ja koko esihistoria ja tiedän, että se on hyvin. On omituista, miten on helppoa työskennellä näin. Huomaa paljon paremmin kaikkea, kun näkee sen toisen käsialalla kirjoitettuna. Näkee heti mikä kelpaa, mikä ei."
"Hyväksytäänkö puhtaaksikirjoittaja", kysäsi äiti leikillisesti, kasvot ilosta loistavina.
"Ihastuksella vallan!" sanoi poika ja tarttui hänen ojennettuun käteensä.
KOLMAS LUKU.
William oli saanut oikean työinnon puuskauksen, ja äiti koki kiihoittaa sitä kaikilla mahdollisilla keinoilla. Hän ei pelännyt vaivojansa eikä vastuksia tehdäksensä pojalleen kaikki niin mukavaksi kuin suinkin, ja tämä onnistuikin hyvin jonkun aikaa. William istui hänen pehmeässä nojatuolissaan ja sepitteli; sarjat tulivat muodottomina ja järjestymättöminä. Äiti tavoitti ne lennosta ja kirjoitti ne.
Hän sai Williamilta hänen suunnittelunsa ja sovitteli ne parhaansa mukaan valkoiselle puhtaalle paperille. Ja kun poika näki paperit hänen varmalla käsialallaan kirjoitettuina, niin hienoina ja kauneina, leveine reunustoineen, innostui hän, tuli uteliaaksi ja alkoi lukea. Hän muutteli ja pyyhki pois, korjaili, lisäili ja kirjoitti uudestaan; näin istuen voi hän viipyä myöhään yöhön huomaamatta ajan kulkua. Silloin pysyttelihe äiti aina kauempana, hiljaa kuin rotta, ettei pieninkään ääni lukijaa häiritsisi. Hän kuuli kynän rapinan, näki sivun täyttyvän toisensa perästä ja hän voi seurata ilmeiden vaihtelevaa leikkii pojan kasvoilla. Joskus teki tämä ääneenkin jonkun muistutuksen, mutta äiti ei vastannut koskaan, eikä toinen vastausta odottanutkaan.
Kun hän oli saanut valmiiksi ja nousi, kasvot punoittavina ja täydellisesti tyytyväisen näköisenä, silloin voi joskus hänen harmaista silmistänsä pilkistää esille jotakin niin nuorta ja elämänkuntoista. Ja kun äiti kerran oli sen ilmeen nähnyt, etsi hän alati sitä ja sitte voi hän istua koko illan ja iloita siitä.
Näin perehtyi äiti vähitellen poikansa ajatusjuoksuun; hän alkoi tulla tutuksi hänen henkilöidensä kanssa ja käytti sitä hyväkseen houkutellakseen häntä puhumaan. Mitä William keskustelun tavoin oli kertonut, kirjoitti äiti hänen mentyänsä. Väliin oli tulos niukka, mutta kun sepittelijä oli oikealla tuulella, heryivät sanat ikäänkuin itsestään.