Äiti näki sen heti. Hän oli heittänyt tutkivan silmäyksen pojan kasvoihin hänen sisälle astuessaan ja koki nyt tyyneydellään ja mukaantuvaisuudellaan saattaa hänet jälleen tasapainoon.
He olivat sopineet, etteivät antaisi toisilleen joululahjoja. Se oli pojan ehtoja. Hän tiesi ettei hän koskaan voisi antaa kymmenettä osaakaan siitä, mitä äidinrakkauden päähän voisi pälkähtää lahjoittaa hänelle, siksi ei hän tahtonut mitään ottaa vastaan, eikä mitään antaa. Tässäkin hänen yksipuolinen elämänkokemuksensa eksytti hänen luonnollisen tunteensa. Hän oli niin paljon nähnyt tuota itsekästä voitonhimoista anteliaisuutta, joka ahnaasti väijyy mitä se vastalahjaksi saa. Että on toisenkinlaista anteliaisuutta, joka versoi ilosta saada antaa, ei hän, kuten sanottu, tietänyt. Hän ei aavistanut, että hän vaatimuksellaan sydämmettömällä tavalla oli riistänyt äidiltä sen, mikä oli parahinta hänen jouluilossansa; hän ei aavistanut että tämä tunsi tuskaa ikäänkuin tarjottua hyväilyä pois työnnettäessä. — Pojan kasvot synkkenivät synkkenemistään heidän syödessään, mutta äiti oli päättänyt olla tyyni, eikä ollut huomaavinansakaan hänen äreyttään.
"Keinosi oli hienosti harkittu", sanoi William vihdoin, kun jälkiruoka jo oli esillä. — "Niin, se tahtoo sanoa, mielestäsi se varmaan oli hyvin hienoa, mutta minuun vaikutti se aivan päinvastaisesti."
Äiti säpsähti ja värinsä vaihtui.
"Mikä keinoni?" sanoi hän.
"Mikä? Luuletko etten ymmärrä, kuinka hienosti kaikki oli mietittyä. Kun tulin rappuja ylös oli ovi noihin huoneisiin auki, hiukan vaan raollaan, että näyttäisi huolimattomuudelta."
Hän katsoi äitiinsä ja hänen katseessaan oli ilkeää ja viekasta iloa siitä, että hän voi seurata jokaista säijettä hänen ajatusjuoksussaan.
"Menin tietysti sisälle — — ymmärsit hyvin että niin tulisin tekemään… Niin, se on pieni kaunis nuorenmiehen asunto, kaunis kyllin viekotellakseen sen, joka ei ole varuillaan."
"Viekotellakseen? Mitä puhutkaan?"
"Hyvin kaunis", jatkoi hän ikäänkuin pidentääkseen nautintoaan ilkeydestään, jakaessaan sitä niin pikku annoksissa kuin mahdollista — "tuo takimmainen varsinkin on oikein mestariteos. Ensinnäkin näköala, — siinä edessä kimalteleva virta, kaupunki alhaalla kuin suuri penger valoinensa, lyhtyinensä, — aivan, sama näköala kuin täältä ylhäältäkin, — jota kaiken aikaa olen sinulta kadehtinut. Ja tuolta perähuoneesta tarvitsee vaan kohottaa silmänsä suuren kauniin kirjoituspöytänsä äärestä, niin on se edessä. Entä huone sitte nojatuolineen, poimukaihtimineen, leposohvineen ja kirjakaappineen… Ei puutu mitään muuta kuin lintu häkistä, tietysti!"