"Hyyryläinen, tarkoitat" — sanottiin jääkylmällä äänellä — "oh, kyllä hän tulee. Ilmoitan joulun ja uudenvuoden välillä."
Äiti oli hieman kalpeampi kuin tavallisesti, mutta aivan tyyni. Pojan pistosanat eivät tuntuneet herättävän vihaa, enempi kuin suuttumustakaan. Vieraalla, karkoittavalla ylpeydellä karisti hän ne luotaan. Mutta se juuri suututti, se oli pojalle ikäänkuin nöyryytys.
"Eikö koskaan voi loppua tämä teeskentely!" huudahti hän.
"Tahdotko kieltää, että minua varten sinä valmistit ne huoneet?"
"Ei, en kiellä rikostani", sanoi äiti, tuntien halun lyödä leikiksi, joka kumminkin heti katosi. "Mutta sinä et tahdo niitä. Niin — niin vuokraan ne jollekin toiselle. Siinä kaikki! Ja siitä ei kannata puhua."
"Ja luuletko että sellainen vaikutus pyyhkäistään pois yhtä helposti kuin sen saa? Jos tietäisit, miten inhottavaa on minusta tuo — että alati koetat kiehtoa minua pauloihisi ja pidättää minua. Miten vastenmieliseksi, tympeyttäväksi käytkään minulle!"
"Onko niin? Menkäämme sitte kukin tietämme. Asia on yksinkertainen", sanoi äiti nousten pöydästä tyynenä, joka pojan purevaa katkeruutta vastaan esiintyi kovin silmiinpistävänä, ollakseen luonnollista.
"Niin sanot suullasi", jatkoi poika, turhaan koettaen tavoitella entistä pilkallista ääntänsä. Mutta se vapisi väkisinkin. Äidin näennäinen tyyneys oli hänelle kuin loukkaus — ikäänkuin pitäisi peiliä jonkun kasvojen edessä vihan hänen piirteitänsä väännellessä. Hän kävi hillitsemättömäksi kuin haavoitettu eläin. Hän syöksyi sokeasti eteenpäin — eteenpäin. Hän ei tuntenut, ei ajatellut mitään, hänellä oli vain tuo käsitys, että hänen täytyi saada toinen revityksi pois tyyneydestään, joka häpeänä häntä painoi.
"Mutta mielessäsi tiedät kyllä, että ellet pikastu, vaan pysyt kylmäverisenä, niin on voitto puolellasi ja on sinulla meidän luonnollisessa suhteessamme äitinä ja poikana salainen side vallassasi, josta en voi itseäni kieritellä vapaaksi. Mielessäsi ylpeänä hymyilet kokeilleni silpoa nämät siteet päältäni. Tiedät että kun et vain pikaisuudellasi pilaa asiaa, vaan pysyt tuona voittamattoman tyynenä, joka ei koskaan tunnu pyytävän mitään, joka vain on välinpitämätön, niin en voi vapauttaa itseäni. Oh, sinä tunnet minut! Mutta et tunne minua kylliksi!"
Äiti oli kalpea aina huuliin saakka, silmät olivat käyneet mustaksi kuin sysi ja hän tarttui kovasti tuolin selystään, mutta ääni oli niin syvä, selvä ja kiihkoton, kuin olisi hän puhunut katselijajoukolle museossaan.