Hyvästi. Näkemään asti!
William.
Äiti luki kirjeen uudelleen ja yhä uudelleen. Se kajahti niin terveelle. Se oli niin erilaista kuin millaiseksi hän ennen oli oppinut tuntemaan poikaansa. Tässä oli nuoruutta — — se ei ollut tavallista jähmettynyttä kylmyyttä, epäilystä, toivottomuutta. Olisiko hän todellakin — —?
Äidin täytyi silitellen tyynnyttää rintaansa; oli kuin ihastumisen ilo tukahduttaisi hänet muutoin.
Jonkun ajan perästä istui hän ja kirjoitti "suureen kirjaansa", hän oli pysynyt uskollisena tavalleen.
Antakaa minulle anteeksi kaikki järkevyyden jumalat, suo anteeksi vanha kirja, joka todistat kaikki hulluuteni ja suo anteeksi minulle sinä — kirjailija — että kulutan aikaani sen kirjoittamiseen, mitä voisin saada painettunakin lukea. Mutta en voi odottaa. Tunnen mielettömän halun tämän palasen omistamiseen, saadakseni lukea sitä uudestaan niin usein kuin tahdon, sulkea silmäni ja kuunnella sen hyväilevää kaikua. Haa Jumalat! Niin ei kirjoiteta, ellei ole mahdollisuutta tulla taiteilijaksi.
En ole sokea sen virheille. Johdanto on liian pitkä ja raskas, sen seuraaminen vaatii ponnistusta ja siinä näkee ponnistuksen.
Ja mikä on Irlannista on kovin räikeää väriltään — — Mutta tunnelma on mestarillisesti tuotu esille.
Lyriikkaa. (Kirjoittanut.) William Zimmermann.
Raskain ähkyvin huokauksin tekee höyrykone kovaa työtänsä. Väliin kuuluu se väsyneeltä ja vaivaloiselta kuin ylivoimin kuormitetun eläimen puhallukset, joskus taas niin toivottomalle, mutta kumminkin voimallaan vaikuttavalle kuin taisteleisi jättiläiskokoinen ihmeotus tuskallista kuolonkamppaustansa tuolla alhaalla.