"Lyönpä vetoa! Mitä? Pullo schampanjata?"
"Olkoon menneeksi. Mutta sinä menetät."
"Se on minun asiani. Ravintolassa jälestä sitte?"
"Niin, ja kättä päälle."
Pääosaa esitti eräs yleisön lemmikki ja hän hämmästyttikin kaikkia notkealla vallattomuudellaan ja katupoikamaisilla kasvonsa kujeilla. Loistolla ja ihastuksella tarjoili hän koko tyttöveijarivarastonsa ja saikin yleisön aivan haltioihinsa; ja kun hän lopuksi toi esille kappaleen suuren kepposen, pitkän nenän, pulppusi ihastus yli kaikkien rajojen. Esiripun laskettua seurasi loppumatoin käsienpaukutus. Ja kun näyttelijät olivat saaneet suodun osansa, kuultiin tekijää esille huudettavan.
William hymyili. Hän oli vakaasti päättänyt olla näyttäytymättä, mennä näyttämölle esittämään itsensä tämän pikku jutun tekijäksi, olisi hänestä tuntunut niin pikkumaisen turhamaiselta ja siihen hän ei tuntenut vähintäkään viekotusta. Hän nautti vaan kuullessansa voimakkaat esillehuudot — hän oli selvästi eroittanut Pellen äänen, joka oli huutanut itsensä käheäksi innoissaan. Niin huutakoon vaan! Schampanjan saa hän kumminkin maksaa!
Mutta samassa temmastiin ovi auki. Teatterinjohtaja ilmestyi vihastuksissansa, henki kurkussa.
"Herra Zimmermann! Herra! Eikö herra kuule? Yleisö huutaa — piru vie!"
"Kuulen kyllä, antaapa heidän huutaa."
Teatterin johtaja hämmästyi. Tällaista ei ollut tapahtunut koskaan ennen hänen kokemusaikanaan. Herra, joka ei huolinut esillehuudoista! Tämä tuntui hänen näyttelijä-aivoilleen aivan käsittämättömälle.