"Jäättehän tänne illaksi?" kysyi hän.
"Ei. Ota päällesi. Menemme Grandin hotelliin. Neiti Hagberg tahtoo nähdä erikoisia naamoja."
Williamin tavassa oli sellaista huoletonta vallattomuutta, jollaisena äiti ei koskaan ollut häntä nähnyt. Parhaallaan kun hän puheli heidän kanssaan, otti hän äitiä vyötäröltä kiinni ja veti hänet etehiseen.
"No niin. Kiiruhda jo!"
"Kyllä, kyllä. Eipähän nyt sellaista hoppua liene", nauroi äiti ja antoi tinkimättä vetää itsensä etehiseen ja auttaa päällensä päällysvaatteet. William oli kuin toinen ihminen. Hän puheli, hän nauroi, hänessä oli jotain niin nuorekasta.
"Tiedättekö, rouva Zimmermann, missä minä olen ollut tänä iltana?" kysyi nuori tyttö heidän istuessaan vieretysten erään perimmäisen pöydän ympärillä hotellissa.
"En."
"Herra Zimmermannin luona", sanoi hän yllyttäväisesti.
Äiti ei voinut olla naurahtamatta. Tuo itseensä tyytyväinen ääni oli niin hullunkurista.
"Kas vaan. Sehän oli kovin sopimatonta."