William viivähti kesämuistelmissa, poimiskellen esille toisen tuoksahtavan pikku kukkavihkosen toisensa perästä heille molemmille iloksi. Hän kuvasi ensi tapaamisen Tukholmassa, toi esille omat tunnelmansa; antoi hänelle lyhyin piirtein rakkausjuttunsa. Ja kun hän oli lopettanut, meni hän äidin luo, nojasi päänsä hänen polvelleen.
"Luuletko, että ihaelen liiaksi?" sanoi hän. Tämä oli viime ilmaus hänen epäileväisyydestään, mutta siinä ei ollut entistä katkeraa terävyyttä, puhe oli pehmeää, hellää ja luottavaa kuin lapsen.
Äiti silitti vaan kädellään hänen päänsä yli. Hän ei voinut mitään vastata, oli kuin olisi hän tukehtua, kuin kuolisi hän onnesta.
"Poikani!" — kuului hiljaa tuokion kuluttua. — "Poikaseni! Oi kuinka tätä olen ikävöinyt!"
Pojalle selveni yht'äkkiään, kuinka syvästi tätä rajatonta rakkautta, hänen arkuutensa ja puuttuva luottamuksensa oli mahtanut haavoittaa ja vaivata kuluneena aikana.
"En voinut puhua; minulla ei koskaan ole ollut ketään kenen kanssa puhella. — Se on ruotsalaisen onnettomuus, että hän ei voi puhua. Ajatukset ja tunteet polttavat kuluttaen sisällä, kun eivät pääse ilmoille. — Olet niin erilainen kuin minä."
"Kuulun toiseen sukupolveen kuin sinä. Kenties syynä on myöskin se — —."
Kun William tuli kotiin yöllä, istui hän kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti:
Runoelmani!
Tulen äitini luota, missä illan olen viettänyt; nyt on jouluaamu ja pitäisi kai pannakseni levolle, mutta tunnen, että minun täytyy saada puhella hetkinen kanssasi. On niin omituista, että sinä olet poissa. Minusta tuntuu kuin sinun täytyisi olla mukana jokaisessa pikkuasiassakin mikä minulle tapahtuu, jokaisessa ajatuksessa, jonka ajattelen ja kaikessa mitä tunnen, jota en voi sinulle ilmaista — sillä sen kirjoittaminen vaatisi koko elämäni ajan — tuntuu ikäänkuin petollisesti pidättäisin sinulta jotakin, joka on sinun omaisuuttasi.