Mutta hän näki sekä viat että heikkoudet, sillä Alma, joka aivan vaistomaisesti käsitti, että tämä nainen tahtoi hänelle hyvää, ei koskaan koettanut pienimmälläkään tavalla peitellä luonteensa pikku varjopuolia. Hänhän tiesi kumminkin, että tämän syvän rakkauden rinnalla eivät ne mitään merkitseisi.
Rouva Zimmermann huomasi hänen tahdon puutteensa, hänen häilyväisyytensä ja pikkukaupunkilais-ylpeytensä, jolla hän täällä koki esittää ympäristöänsä ja jokapäiväistä elämäänsä Malmöössä ja Lundissa. Mutta kaikki tämä ei painanut mitään sen suuren tiedon rinnalla: että hän oli nainen, jota hänen poikansa rakasti, — ja joka rakasti hänen poikaansa.
Silloin tällöin voi äidissä kumminkin herätä epäilystä tytön tunteiden laadusta, hän ei ollut sokea huomatakseen, että nuori tyttö, kun oli kysymys Williamista, oli tuskallisen varovainen puheessaan, kuin tahtoisi hän aina pitää takaportin avoinna itselleen, mutta äiti kukisti tämän epäluulon halpamaisena ja epähienona. Hänhän näki joka päivä kuinka onnellisia he olivat; ja Alman hyväilyissä ei ollut pidättelyitä.
Sitä paitse ei sitä ollut missään, joka koski näiden kahden naisen suhdetta. Nuori tuntui olevan niin suora, kiitollinen ja täynnä rakkautta. Näyttipä melkein siltä kuin hänen tunteensa äitiin olisi syvempää kuin lempensä poikaan ja kerran meni hän niin pitkälle, että hän uskoi äidille epäilynsä Williamin tulevaisuudesta, puhui nureksuvia sanoja, ettei hän mitään saanut aikaan taiteilijana eikä kirjailijana.
Silloin tunsi äiti ensi kerran jotain vierasta ja kylmää hiipivän heidän välillensä. Mutta se ei kestänyt kauan, kun William tuli, löi kätensä heidän ympärilleen, suudellen äidin otsaa, oli se silloin kuin poispyyhkäisty.
Ja aika kului. Oli ehditty iltaan huhtikuun alkupuolella, iltaan, joka oli heidän viimeisensä; huomenna hajoaisi perhe. Alma matkustaisi takaisin Skooneen.
Sinä iltana oli hämärähetki pitkä.
Äiti makasi leposohvalla. Alma istui hänen vierellään ja William oli heittäynyt karhunnahalle pitkällensä, päänsä tyttönsä jaloilla leväten — tunti toisensa perästä kului hitaasti, hiiloshehku kamiinissa himmeni, riutuen viimein, mutta he eivät sytyttäneet valkeaa. Ja muistot kuluneilta kuukausilta kuvastuivat mieleen pitkänä, yhtäjaksoisena, ylinäkemättömänä jonona.
Lopuksi nousi äiti, otti päälleen takkinsa ja hattunsa ja meni ulos. Hän tahtoi että nuoret hetkisen saisivat olla kahden.
Kauan hänen mentyään makasi William vielä samassa asennossa. Tuhannet ajatukset risteilivät hänen aivoissaan ja tunteet tyrskyilivät hänen suonissaan. Hänen halunsa ottaa tyttö syliinsä, huuhdella häntä polttavilla suuteloillaan, kävi yhä palavammaksi joka sekunti, mutta hän pani koko tahdonlujuutensa liikkeelle kukistaaksensa sen. Tyyni, tyyni tulisi hänen olla; hänen täytyi ajatella selkeästi.