— — — On myöhäistä. Kello varmaan on yli yhden ja huomenna täytyy minun nousta ylös kuten tavallisesti. Jos ei olisi niin vanhaa ja kulunutta sanoisin: Hyvää yötä, varpuspienoseni! Mutta se on vanhaa ja kulunutta, ja se on tyhmää, sillä varpuspienoset nukkuvat varmaankin autuaiden unta, vanhan romanttisuuden naisihanteiden syvää, unelmatonta unta. Ja sinun vuoteesi yllä liitelevät valkoiset siivet ja pikku enkelit soittelevat kultaharppujansa nurkissa. Oi Jumalani, miten se on kaunista! Kuinka mielelläni tahtoisinkaan olla puhdas valkoenkeli ja istua sänkysi laidalla soitellen kultaharppua sinun nukkuessasi! Palaako amppeli katossa? Onko sen valo vaalean tai tummanpunanen? Se on varmaan vaaleanpunaista ja se antaa lämpimän, hienon värisävelen pehmoisille lapsenkasvoille, joissa joka piirre on ikäänkuin sulautunut yhteen, suurille täyteläisille, ympyriöille lapsenkasvoille, jotka ovat niin liikuttavasti vailla minkäänmoista ilmettä ja jotka kenties ovat rumat, mutta joidenka puoleen taivuttaudun ja painan suutelon otsalle noin vain kevyesti — ettet herahtaisi, noin vain viattomasti kuin ainoastaan enkeli kultaharppuineen voinee suudella — — — aivan sieluttomat kasvot, joiden puoleen taivuttaudun ja suutelen siksi että — — siksi että tunnen noiden kasvojen joka vivahduksen, tiedän kuinka ne kirkastuvat, kun suuret aivot — sielu — herää ja hän kummastellen luopi suuret silmänsä auki.
Ei nyt menen ja panen levolle!
William.
Vastaus tuli ja oli suuri pettymys. Se oli lyhyt, tyhjä — tuntui melkein tuskallisella varovaisuudella kirjoitetulta. William päätti että kuluisi aikaa ennenkuin hän taas antaisi kuulla itsestään ja pontevasti pysyikin hän sanoissaan kolme päivää. Niin istui hän jälleen ja kirjoitti yhtä pitkän, suoran sydämellisen kirjeen.
Eräänä päivänä toukokuun alussa tuli hän ilosta sädehtivänä kotiin ja kertoi, että hän matkustaisi viikon ajaksi Kööpenhaminaan sanomalehden puolesta, ollaksensa taideosastojen kirjeenvaihtajana suuressa näyttelyssä.
Hän eli loppuviikon kuin kuumeessa. Niin matkusti hän vihdoinkin eräänä kauniina kevätpäivänä.
KAHDESTOISTA LUKU.
Viikko oli kulunut Williamin lähdöstä. Rouva Zimmermann istui akkunan ääressä yksin ja ompeli. Musta vartalo piirtäysi pehmeänä syvää, tummapuista akkunanpuitetta ja alempien ruutujen monivärisiä laseja vasten.
Neula kävi ylös alas tyyneessä tahdissa ja villalangan särinä, kun se vetästiin ristikankaan läpi oli ainoa hiljaisuutta häiritsevä ääni.
Tämä työ oli hänelle rakasta. Se oli hänen lepohetkiensä kulutus. Tästä tulisi kiikkutuolinpeite pojalle ja tuntui kuin hän näihin lämpimiin, voimakkaisiin väreihin yhdistäisi oman rakkautensa, ommellen sen joka pisteesen, tuntui kuin jokainen kuvio saattaisi jälleennäkemisen lähemmäksi.