"Niin. Aavistin aina että se loppuisi, mutta en tiennyt sen tapahtuvan näin pian."
Rouva Zimmermann istui ja katseli tätä kalvahkoa naisihmistä, joka tirkisti häntä niin suoraan kasvoihin ja sanoi; "ei varmaan ole koskaan ollutkaan mitään." Hän istui oman luonteensa tulisuuden, elinvoimaisuuden ja harmistuksen, tuskan ja kammon ja säälin sisällään riehuessa ja hän vääntelihe voimattomuudessaan, kun ei voinut siirtää omasta, punasesta, etelämaisesta verestään vähääkään tähän kuutamo-olentoon, niin että hänkin saisi tuntea, mitä rakastaminen oli.
"Eikö tunnelmasi voi vaihtua?" Hän valitsi kysymykseensä juuri tuon sanan, jota hän ennen kaikkea kammoi, oli kuin hän täten tahtoisi alentua sen tasalle, jota puhutteli.
"Ei. Tiedän ettei koskaan niin käy. Jos hän tahtoisi, että kaikki olisi kuin ennen, tuntisin vaan vastenmielisyyttä häntä kohtaan, niinkuin noita muitakin."
Nuori tyttö oli noussut ja ojensi kätensä hyvästiksi.
He seisoivat hetken katsoen toisiansa silmiin; surumielisyys oli tunkenut katkeruuden tieltään.
"Tuntuu omituiselta, että minun täytyy erota teistä kahdesta", sanoi äiti. "Se surettaa minua vielä enempi siksi, että sinä juuri nyt minua eniten tarvitseisit."
Suuret merenviheriät silmät kiehtyivät kyyneleitä täyteen; nuori tuijotti näihin ankaroihin kasvoihin, kuin vasta nyt ensi kerran hän oikein tajuaisi mitä merkitsi, että he eroaisivat.
"Niin", kuiskasi hän. "Nyt juuri tarvitseisin sinua."
Vanha nainen silitti hiljaa hänen hiuksiansa. Osanottavaisuuttaan ei hän voinut kieltää häneltä; siksi oli tämä vaalea pää maannut liian usein hänen povellansa.