Äiti tempasi pian kirjearkin ja kynän. Hän tahtoi kirjoittaa pojalleen, niin että hän jo huomen-aamuna sen saisi. Hänen pitäisi tuntea kuin hän koko ajan olisi ollut heidän kahden kanssa, joista ainuista hän piti. Hän tahtoi kuvata kaikki mitä oli tapahtunut kielen pehmoisimmilla sanoilla. Hän tahtoi laskea leikkiä — josta poikansa niin paljon piti, — kertoa kaikki juttuset Lundista Alman omalla lystikkäisyydellä. Hän tahtoi kaksostua korvataksensa hänen vahinkonsa, tahtoi olla ei ainoastaan hänen äitinsä, vaan myös hänen iloinen toverinsa. Kiireestä kantapäähän tahtoi hän kietoa hänet rajattomalla, tuskallisella rakkaudellaan, sovittaaksensa monien vuosien laiminlyönnit — — mitäpä ei hän tahtoisikaan tehdä oman, ainoan, rakkaan, lapsensa edestä.
Ja kynä kiiti kuumeista kyytiä paperilla — — mutta yht'äkkiään hän pysähtyi. Hän näki miten riittämätön lohdutus oli, kuinka hänen lempensä ei ollut mitään sen kangastelun rinnalla, jossa pojan sydän oli kiinni riippunut; ja katkeruus heräsi jälleen hänen mielessään, katkeruus sitä kohtaan, joka oli tehnyt hänet niin avuttomaksi, ettei hän mitään voinut.
Tämä teroitti hänen mielensä muistamaan kaikki pikku piirteet tytön puolinaisuudesta ja peräytymisen huolehtimisesta, johon hän oli kiinnittänyt huomionsa keskellä onnen päiviä; ja niin murtausi viha esille. Ja kirjeestä, jonka olisi tullut tulkita hänen rajatonta rakkauttansa, tulikin sen sijaan hillitsemättömän vihan kuohuva purkaus.
Olen käynyt vaieten koko ajan, ettei ainoakaan sanani painaen putoaisi tunnelmienne vaakakuppiin — mutta nyt en voi vaieta enää. Nyt murtautuu paha sisuni esiin, ja, olet tuijottava minuun taas kuin ihmiseen, jota et tunne. Mutta sellainen olen. En ole hyvä. Jos vaadit, että minun täytyisi pitää hänestä vielä, jos vaivaa sinua — kun puhun katkeria sanoja hänestä — — niin, en voi sitä auttaa! ennen sitte erotkaamme!
En tahdo koskaan enää velvoittaa itseäni olemaan avomielinen ja äidillinen häntä kohtaan, en tahdo, että hänellä olisi oikeus lukea minun kirjeeni.
Jos hän olisi olentonsa joka tuumalla ollut sinun, jos hän olisi sitä ollut kokonaan, ajatuksineen, tahtoineen ja tunteineen — kokonaan, täydellisesti luottaen, niin silloin olisin voinut pitää hänestä vieläkin. Mutta se oli vaan uteliaisuutta, siksi en voi sanoilla sanoa kuinka halveksittavan halpamainen hän on minusta. Tiedän, että haavoitan sinua, että kenties menetän ainoan, mitä koko maailmassa rakastan, mutta en voi vaieta, enkä tahdokaan vaieta. Olen häijy, ilkeä, alhainen — miten vaan tahdot. Onhan se totta Herra Jumala, tiedänhän itsekin, että sellainen olen. Mutta en voi olla haalea. Teen itseni onnettomaksi, mutta en voi teeskennellä.
Niin kauan kuin luulin hänen rakastavan sinua, niin kauan oli hän minulle rakas. Olisin tahtonut tehdä kaikki hänen edestään, en tiedä mitä en olisi tahtonut antaa hänelle kiitollisuudesta. Silmäni leikiteltäviksi — luulen ma.
— Itken niin, että kirje on yhtenä sumuna edessäni, en voi elämässäni koskaan tulla miettiväiseksi, kylmäksi puupölkyksi, niin kuin kaikki muut. Voin antaa itselleni sen muodon, sillä olen ylpeä; mutta jos pikaisuuteni kerran puhkeaa esille, on sitä mahdotoin enää ehkäistä.
Hän tietää sen. Hän tietää, että vuodan verta sisällisesti tuskassani, jonka hän on minulle tuottanut. Hän tietää, etten voi itselleni mitään hänen suhteensa, siksi, etten koko tahdonlujuudellanikaan voi kääntää huomiotani pois hänen itserakkaasta pikkumaisuudessaan. Hän voi riemuita meistä molemmista! — — —
Hän tuntee kaiken mikä on hienointa ja kauneinta minun elämässäni, hän tuntee menneisyyteni ja hänellä on pitkä elämä edessänsä — hän voi pitää sitä keskusteluaiheenaan kaikkien tulevien sulhastensa kanssa. Hän on tullut minua niin kirotun — tarkoitan, Jumala nähköön todellakin sydämeni pohjasta, niin kirotun likelle minua ja — sanan täytyy esille! — Minä vihaan häntä!