"Sanon neidille heti", sanoi palvelustyttö, joka oli oven avannut. "He ovat paraillaan aamiaisella."
"Ei mitenkään. Älkää millään muotoa pyytäkö neitiä kiiruhtamaan, voin kyllä odottaa."
Nuori mies jäi yksin huoneesen ja hän katseli ympärilleen jonkunmoisella kunnioittavalla uteliaisuudella. Hän kävi huonekalusta huonekaluun, katsellen kaikkea niin tarkkaan kuin olisi hän ollut museossa, missä jokainen esine, pieninkin, tarjoaisi hänelle uutta oppimista. Käsiänsä piti hän selkänsä takana, ikäänkuin varjellaksensa niitä joutumasta kiusaukseen liikuttaa esineitä ja hattuansa piti hän kädessään ikäänkuin ei se olisi kyllin arvokas anastaakseen paikan siellä kaikkien harvinaisuuksien joukossa. Hän oli likinäköinen ja hänen täytyi kumartautua syvään ja jälleen kurottautua korkealle nähdäksensä, mutta kaiken aikaa piti hän kädet uskollisesti selän takana, kuin olisi hän pelännyt niillä vahingoittavansa jotain.
Siellä oli medicealaisen Venuksen valokuva, johon oli kirjoitettu: Pariisi 5 p. 1886. Siellä oli juomalasi Karlsbadista ja kiilloitettuja puuesineitä Emsistä. Kirjoituspöydällä oli erään tunnetun näyttelijän valokuva, teatteripuvussa ja laitaan oli hän itse kirjoittanut: Neiti A.H:lle ja nimensä. Siellä oli myös eräs naisen valokuva: se oli kaunis pää, ankaroin, tarmokkain kasvoin ja ikäänkuin kehystänä tälle oli espanjalainen huntu, joka hiuksilta aaltoili alas hänen rinnallensa. Tämän käsikirjoitus huvitti vierasta enin kaikesta. Siinä oli: Varpupienoselle äidiltään ja sen alla toisella käsialalla: In memoriam.
Mutta nyt aukesi ovi. Huoneen ja ihanuuksien haltiatar astui sisään.
Hänen kasvonsa olivat kuin sairaan lapsen kasvot, niin vahakalpeat, pyöristellyt ja pehmeät kaikilta piirteiltään. Myöskin kädet olivat samoin sairaloisen kalpeat. Pieni, pyylevä vartalo oli puettu viinipunaseen, villakankaiseen aamutakkiin, joka oli tuuheasti reunusteltu vaaleankellervillä pumpulipitsilöillä; se juohdutti mieleen punapuuroa ja kermavaahtoa — makeinta mitä vieras tiesi.
Hän katseli neitiä lapsellisella ihailulla, hänen maalaiskäsitykselleen oli tämä nainen mitä hienoimman ylellisyyden loistavin edustajatar.
"Suokaa anteeksi että tulin näin aikaseen", sanoi hän kumartaen ja tehden samalla muutamia aiheettomia liikkeitä ylioppilaslakillaan, punan levitessä hänen näppyisten kasvojensa yli aina päälakeen asti, joka kuumotti lyhyeksi leikatun kellanvalkean tukan läpi, "mutta pelkäsin kovin, että joku toinen ehtisi ennen minua."
Neiti Hagberg viitaten pyysi vierasta istumaan ja istui itse leposohvalle. Hänen tapansa oli hyvin tottuneen huoletonta, hän oli sisään astuessaan vastannut vieraan syvään kumarrukseen keveästi nyykäyttäen, eikä ollut huomaavinaankaan, että tämä hyvin kyhenteliihe ojentaaksensa kättänsä. Nyt katsoi hän vierasta kysyvällä välinpitämättömyydellä.
"Mitä se asia sitte oli?" kysäsi hän.