Seurasi taas vaitiolo.
"Mietiskelen ettetköhän sittenkin ole muodostellut joitakin kuvitteluita suhteeni", lausui poika yht'äkkiä, kuten tuntui, aivan aiheettomasti. "Sillä älä sitä tee! En voi pitää kenestäkään. En sinusta enempi kuin muistakaan. Minulla tietysti myös on joskus ollut tuo tunteellisuuden halu, jota kumminkaan ei koskaan voi tyydyttää, sillä ihminen on ja jää yksinäiseksi elipä hän sitte vaikka ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Se oli kuvittelua vain sekin, kuten kaikki muukin — jotakin lapsellisuutta, joka käy perintönä vielä menneiltä alkuperäisiltä sukupolvilta — — mutta minulle tuo on jo voitettu aste. Olen siksi liika paljon taipuvainen havaintojen tekoon ja näen liiankin selvään tuon salaperäisen koneiston kussakin ihmisessä. Olen, kuten useimmat muutkin nykyisestä sukupolvesta melkein ylenmäärin mietiskelevä sielunsilpoja. Hajoittelen erilleen kunkin teon vaikuttimet ja tutkistelen tarkoin niiden aineosat; se tekee minut niin kylmäksi. En voi katsella sinua toisilla silmillä, sentähden että olet äitini. Minulle olet sinä vaan ihminen, kuten muutkin, monimutkainen sielukoneisto, jota tutkin samalla uteliaalla kirjailijan silmällä kuin muitakin. En voi antaa sinulle kunnioitusta enempi kuin muitakaan lapsentunteita — — aivan yksinkertaisesti syystä siitä, ettei siinä suhteessa minulle ole mitään antamista. Ja ruvetakseni ilveilijäksi, olen liian hyvä."
"Et olekaan minulle mitään velkaa. En tahdo enempää kuin mitä voin voittaa."
"Voittaa? En ole voitettavan veroinen. Olen ontto — tyhjä, aivan toisenlainen kuin miksi luulet. Kuta enemmän opit minua tuntemaan, sen vähemmin pidät minusta."
"Niin silloin käymme kumpikin tietämme. Siinä kaikki."
Äiti hymyili ja ojensi hänelle kätensä. Ihastuksella katsahti poika äitiänsä ja pudisti hänen kättänsä ikäänkuin sopimuksen merkiksi.
"Nyt jo minuakin ihailet liiaksi", sanoi hän leikillisesti. "Te naiset pidätte meitä aina parempina kuin olemme."
"Kenties luonteemme on sellainen — — ja sitähän on aina seurattava! Kenties se juuri onkin tarpeesen." Tämän sanoi hän veitikkamaisella äänellä, kumartuen työnsä yli. Mutta hymyilystä viivähti hänen kasvoillansa jotakin niin aurinkoista ja lämmintä.
Poika istui katsellen häntä. Tuo vieras nainen, joka oli hänen äitinsä, oli tehnyt häneen kummallisen vaikutuksen, jota hän ei voinut vastustaa. Hänet vallitsi palava halu oppia tuntemaan hänet perinpohjin, hänen ajatuksensa, hänen olentonsa, kaikki hänen menneisyytensä salaisimmat sopukatkin — niin, koko hänen luonteensa. Hänestä tuntui kuin tuo nainen omistaisi juuri sitä, mitä hän aina oli kaivannut: nimittäin tasapainon tahtomisen ja sen toteuttamisen välillä.
"Olet kuin muotokuva keskiajalta, todellisen mestarin tekemä", sanoi hän hiljaa, aivan toisenlaisella äänellä kuin tavallisesti. "Voit käydä vanhaksi ja repaleiseksi, mutta et milloinkaan jokapäiväiseksi."