Rouva Zimmermann johti keskustelun toisille aloille. Hän sai tietää, että vieraansa oli sanomalehtimies — yksi niistä monista, jotka ovat julkaisseet kertomuksia. Ja hän muisti selvästi nyt, että William oli hänestä lausunut: "Hän kuuluu kirjallisuuden alaluokkaan. Mutta pidän hänestä."
He puhuivat ulkomaamatkasta, jonka herra Hedström oli tehnyt muutama vuosi sitte, ennen naimisiin menoansa. Hän viipyi sydämellisellä mielihyvällä ja ylpeydellä tämän matkan muisteloissa; näkyi selvästi että se oli hänen elämänsä suuri tapaus. Rouva Zimmermann oli käynyt kaikissa paikoissa mistä hän puhui. Yleensä oli hän oleskellut niissä pitemmän aikaa ja tunsi ne tarkoin. Vieras oli niin iloinen tavatessaan jonkun, jolle hän voi tyhjentää sydäntänsä, jonkun, jonka kanssa sai puhua siitä, mikä oli hänen elämänsä merkkitapaus. Hän lämpeni omituisesti, tuli vapaammaksi ja oli kuin olisi ollut vanha tuttu.
Kun hän nousi sanoaksensa hyvästi, oli hänen katseessaan jotakin niin vilpittömän sydämellistä, että rouva Zimmermann ei voinut pidättää pientä hymyilyä. Hän tunsi, että tämän ihmisen oli hän saanut puolellensa. Ja hän voisi vielä tarvita häntä.
"Tulkaa pian uudelleen!"
"Kiitos, varsin mielelläni. Tapaa niin harvoin sellaisen, jonka kanssa voi puhella elämästä — tuolla vapaassa 'suuressa maailmassa', — — Tuolla suuressa maailmassa!" — Äänessä oli jotakin niin hyväilyn tapaista.
Seuraavana aamupäivänä, kun äiti vähimmän aavisti, tuli William.
"Olen ollut Upsalassa", sanoi hän.
"Vai niin", kuului välinpitämätön vastaus.
William oli hyvällä tuulella ja katsoi äitiä iloisesti suoraan silmiin. Tämä taaskin luuli sen olevan vahingon iloa ja luuli Williamin etsivän hänen kasvoiltaan harmistuksen jälkiä siitä, kun hän ilmoitusta antamatta oli ollut niin kauan poissa — ja siksi koki hän nyt näyttää niin välinpitämättömälle kuin suinkin.
Mutta pojan päähän ei ollut edes pälkähtänyt, että äiti häntä kaipaisi, vielä vähemmän että hän oli kärsinyt hänen poissaolostaan.