William alkoi luetella koneellisesti ja kuivasti ja äiti kirjoitti. Siitä tuli pitkä luettelo. Sitte otti hän uuden paperikaistaleen ja sittekös vasta kuulustelu alkoi. Poika vastasi joka kysymykseen ja se osoitti että hänellä oli kaikki päässänsä valmiiksi mietittynä.
Minkälainen ilma oli? Minkälainen puku hänellä oli? Mitä oli tapahtunut ennen? Mistä he juttelivat.
Mitä sanoi hän ensiksi? Mitä toinen vastasi? — — Se oli koko tutkistelua.
Vastaukset olivat lyhyet ja päättäväiset, ikäänkuin olisi hän neuvotellut lääkärin tai asianajajan kanssa, mutta hänen kasvoistaan kyllä kaiken aikaa näkyi, ettei häneltä jäänyt huomaamatta koko tämän kohtauksen hullunkurinen puoli.
Vihdoinkin kääntyi äiti ja hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä.
"Sinullahan on kaikki selvillä", sanoi hän. "Tekemättä on vain tämä orjantyö. Sinulta puuttuu tottumus työhön. Vika ei ole päässä, vain kädessä."
"Eikö?" virkkoi William hyväntahtoisesti.
"Sinun täytyy tottua sitkeään ja kestävään työhön."
"Taidat olla oikeassa. En pelkää työtä — mutta minulla ei ole kestäväisyyttä. Tahdon pitää aina lopputuloksen niin likelle, että se häämöittää silmiini. Silloin voin jännittää voimani niin, että aivot paukkuvat. Näytelmäkappaleeni kirjoitin kolmessa päivässä. Kumpikin novelleistani on ottanut päivän tai pari. Mutta jatkaa yhä, kahlehtia itsensä, tehdä työtä kun ei päämaali edes pilkotakaan — kun näyttää, ettei valmista koskaan tulisi, vaikka ijankaikkisesti kirjoittaisi — ei, sitä en voi. Joudun epätoivoon, tulen kipeäksi kun alotan ja katselen eteeni. Mitä yli-inhimillistä kestäväisyyttä vaaditaankaan saadakseen jotakin sellaista valmiiksi! Täytyy kantaa ijestänsä kuin härkä."
"Tässä olet saanut työjuhdan", sanoi äiti nousten ja kooten paperit. "Tuletko huomen iltana luokseni?"