"Tällainen ilmahan nyt ilkeää on. Ei kylmää eikä lämmintä — rämsyistä ja harmaata vain. Se tekee mielen niin apeaksi."
"Oh", sanoi äiti, "sellaista täytyy ravistaa päältään. Ei maksa vaivaa jättää mieltänsä ilman komentovallanalaiseksi. Ja sitä paitse kun istuu sisällä työnsä ääressä, tuskin huomaakaan kuinka on ulkona."
"Eipä kyllä kun laskee kaihtimet ja antaa lampun palaa koko päivän — ja sitte tehdä tuhertaa työtä. — Mutta minä en tee sitä enkä tätä."
"Kuinka se on käsitettävää, ettet sinä tee työtä?"
"En viitsi."
Äiti vaikeni. Hänellä ei ollut vastausta antaa. Oli kuin paino olisi hänen päälleen pudonnut. Sitähän hän juuri oli pelännyt.
"Mitäpä se hyödyttäisi", jatkoi William. "Mitä olen kirjoittanut, ei kelpaa mihinkään. Olen näinä päivinä lukenut kirjan, joka kelpaa. Siinä on sanottu kaikki, mitä olisin tahtonut sanoa — sanottu: verellä kirjoitettuna, käyttääkseni vanhaa romaanikieltä. Mutta tässä todellakin tämä lausetapa on paikallaan."
"Mikä kirja se on?"
"Eräs norjalainen tietysti! Nykyäänhän saammekin kaiken Norjasta. On kirottua, ettemme itse mitään saa aikaan… Sitä paitse on sille jo osotettu erikoiskunniansa: kirja on kielletty. Kaikki hyvät kirjat kielletään; melkeinpä alkaa kohta hävettää, ettei koskaan ole päässyt siihen arvoon."
"Siihenhän sinulla kyllä on vielä aikaa", sanoi äiti, koettaen hymyillä, mutta hymy oli kuollutta ja väritöntä, hänestä itsestään tuntui kuin kuultaisi tuska sen lävitse. "Ei. En voi tehdä enää mitään. Kaikki on nyt sanottu, kaikki, mitä olisin tahtonut sanoa — minä en voi koskaan tehdä sitä paremmin ja se tunne painaa minut maahan. Se on huono kirja — niin kyllä, tavallaan, taideluomana, kokonaisuutena; tietysti jää vähempiarvoiseksi ulkonainen taiteellinen kauneus, kun syventyy yksityisseikkoihin ja kirjoittaa veristynein silmin ja vapisevin käsin. Mutta se on kirja, jollaista voi vain kirjoittaa kerran elämässään, sillä sen kirjoittamisella on tekijä piirtänyt veripiirron omaan rintaansa. Se on nykyajan nuorison surkea tunnustus; sellainen on kohtalomme, niin tuhlautuu elämämme ja itse turmellumme. Tahtoisin uhalla huutaa sen kaikkein kuultavaksi se on totta, se on totta!"