"Merkitseekö se, että vihasi on niin hirmuinen?" sanoi toinen pilkallisesti.
"Se merkitsee että olen hyvin pikainen ja että kärsivällisyydelläni on raja."
"Tahdot tehdä, sanalla sanoen, tällä vaan murhenäytelmän vaikuttavammaksi", nauroi poika halveksivaisesti. Äidin kylmä ääni oli kiihoittanut hänen raivonsa kuohumapisteesen. Maksoi mitä maksoi, mutta äidin täytyisi saada tuntea että hänellä oli voimaa haavoittaa tätä haavoittamattomuutta, joka nöyryytti häntä enempi kuin katkerimmat sanat. — "Mutta suuret intohimot ne nyt eivät kuulukaan sinulle. Tyyni porvarillinen luonteesi kuultaisi kumminkin aina läpi. Älkäämme tehkö itseämme naurettaviksi."
"Etkö tahtoisi mennä nyt", kuului, jos mahdollista vielä tyyneemmin kuin ennen ja hän painoi katseensa alas, ikäänkuin hän tahtoisi, ettei poika katsoisi häntä silmiin.
"Miksikä olisi se tarpeellista? Häpeätkö hiukan, että olen päässyt sinusta selville? Ei mikään koske niin kipeästi naiseen ja — äitiin kuin se. Mutta saat kumminkin totuttautua siihen. En ole niin yksinkertainen, että tartun heti ensimmäiseen satimeen, sen täytyy olla huomattavasti hienommin keksityn kuin tämän. Koettaa uskotella minulle, että vieraalle sillä tavoin laitetaan huone järjestykseen — ei, se ei vetele!"
"En ole koskaan koettanut uskotella sitä sinulle. Se oli todella sinua varten. Oli iloni ajatella jokaista pikkuseikkaakin, kun se oli sinulle. Siksi tulikin kaikki niin hienoksi ja kauniiksi; niin täytyikin tulla, ilman mietiskelyä." Hän piti silmänsä lattiaan luotuina sellaisella tyynellä arvokkaisuudella, jolla hyvä ihminen voi tunnustaa ainoan rikoksensa. Ei ollut kyyneleitä hänen silmissään, eikä vavahdellut hänen äänensä, mutta William tiesi, että arvokas tyyneys oli taisteltu. Hän tiesi, ettei hänen tarvitseisi sanoa kuin sana vain — yksi ainoa sana, joka ei ollut pistosana — niin sulattaisi se luonnottoman jäykkyyden luonnolliseksi itkuksi.
Hän tunsi yht'äkkiä kiihkeän halun voida sanoa tuon sanan; mutta samassa tuokiossa valtasi hänet epävarmuus ja hän tarttui tavalliseen keinoonsa sitä peittääkseen. Elämä ei koskaan ollut pakoittanut häntä heltymään ja pelossa näyttää lapselliselta, työnsi hän siilin tavoin piikkinsä ulos, niin pian kuin hän jollain tavoin tunsi itsessänsä sitä, mitä hän tapansa mukaan kutsui heikkoudeksi.
"Yhdeksäntoista äitiä kahdestakymmenestä on yhtä hentomielisiä kuin sinä. Mutta joukon suuruuden tähden ei siltä tuo ylenpalttinen tunteellisuus ole vähemmän naurettavaa. Etkö usko, että tiedän sinun seisovan ja odottavan hetkeä, jolloin minä kiltin pojan tavoin tartun kaulaasi ja lupaan aina olla siivo."
"En ole hentomielinen. Mene! Nyt on jo kylliksi!"
"Mitä on kylliksi?"