Neljä päivää sitten oli William jättänyt Tukholman. Hän oli tullut kanavateitse Göteborgiin ja oli nyt matkalla Lysekiliin, johon hän aikoi asettua ainakin kuukauden päiviksi vahvistaakseen voimiaan Gullmarin suolavedellä ja Bohusläänin saariston raikkaalla ilmalla.
Jo ennen oli hän kaksi kesää viettänyt tässä kylpypaikassa. Hän tunsi varsin hyvin sen paikallissuhteet ja vuosittain palaavat kantavieraat; hän oli ensimmäisenä kesänä, ollen nuori ylioppilas, ollut kylpölän julkinen, tunnustettu juhlarunoilija ja muistoilla niiltä ajoilta vielä oli aina vetovoimansa.
Ei olisi pistänyt hänen päähänsäkään valita joku toinen, halvempi olopaikka; hän oli liian paljon kaupungin lapsi löytääksensä viehätystä jossakin kaukaisessa maailman kolkassa — hänen maalaiskesäihanteesensa kuului raitista ilmaa ja suolaista vettä, mutta myöskin elämän muut mukavuudet kuin esim. ensi luokan ravintola, kauniita naispukuja, ja ainakin joku tusina tai vähintäänkin puoli, Kuninkaallisesta puutarhasta tuttuja tukholmalaisnaamoja.
Mutta ei yksin tämä vetänyt häntä puoleensa, hän oli myöskin oppinut pitämään Bohusläänin saariston luonnosta. Hänestä oli aina tuntunut, kuin olisi se sukua hänelle itselleen; hän rakasti sen suurenmoista jylhyyttä, sen juhlallista elottomuutta ja syvää hiljaisuutta, jota ei häirinnyt tuhansien ihmisjalkojen kapse, jotka kuumeisesti rientävät pitkin katujen kivikäytävää.
Kun hän seisoi yksin joltain kallionkielekkeeltä katsellen yli avaroiden ulappojen, missä vesi levisi kallioiden ja karien ympärillä kimaltelevan kirkkaana ja kuultavan sinisenä niin kauvas kuin silmä kantoi — silloin valtasi hänet outo ahdistus. Hän itse kutistui pienen pieneksi hiukkaseksi maailman kaikkeudessa ja oli kuin tässä tunnelmassa, se mikä oli parasta ja hienointa hänessä itsessään, olisi puhjennut kukkaansa.
Kaikki tuo valheellisuus ja tavanmukaisuus, pettävä ja teeskennelty, joka elämän hyörinässä kuului tuohon ilottomaan olentoon, joka hänen nimisenään käyskenteli pilkkahymy huulillansa, oli silloin ikäänkuin pois huuhdeltu; oli kuin sielunsa olisi kylpenyt kaiken kuonansa suolakirkkaasen ilmaan, ja veri hänen suonissansa lauloi kauniita runoja, runoja, jotka eivät koskaan saaneet sanoja, runoja elämän ylevimmistä ihanteista, lapsen silmän näkeminä, vailla pettymyksen katkeruutta, kokemuksen epäilyä.
Mutta ei tarvinnut muuta kuin ihmisjalan kapsahdus kalliota vasten, oli tunnelmakin kau'as karkoittunut. Salaman nopeudella vavahtivat kasvojen piirteet asentoon. Yksinäisyys oli poissa, ja seuraelämä alkoi, sielu sieppasi viikunalehtensä ja valhe oli jälleen kunniassaan.
Harmahtavien ja ruskeahkoin vuoren kukkuloiden lomitse pujottelihe laiva eteenpäin; suurien rosoisten jättiläisten ja pienien mustien karien välitse, joiden sileäksi silatuiden selkien yli laineet leikkien loiskuivat.
Etäämpää kohosi Bohusläänin rannikko kuin mahdottoman suuri alastoin graniittipenkere, kohti taivaankantta levottomasti aaltoavine ääripiirteineen. Siellä täällä pilkoitti vihreä pilkku laakson pohjassa tai jossain rantaa kohti viettävässä vuorenrotkossa; muutoin ei näkynyt puuta, ei pensasta, tuskin pienintäkään kasvullisuuden merkkiä. Sinne tänne sirottuneina törötti yksinäisiä majoja autioilla vuorenharjanteilla, mutta laaksoloissa ja rotkoissa olivat ne painautuneet yhteen kalastusasemiksi, venheineen, laitureineen ja lahoavine, veden päällä pylväiden nojassa lepäävine, harmaine ranta-aittoineen.
Hän näki sen kaiken ja nautti siitä. Oli kuin maistaisi hän itse ilmaa, rintansa laajeni ehdottomasti ja syvin, pitkin siemauksin hengitti hän, kuin kaareutuisi taivas täällä korkeampana kuin muualla. — Samalla hänen silmäinsä juodessa valovälkkeiden vaihtelevaa leikkiä ja vivahdusten rikkautta. Olisiko hän ollut maalari, olisi hän tahtonut koettaa voimiaan tätä ilmaa, näitä kallioita kuvaamaan, jotka väliin olivat niin ihmeteltävän likellä ja väliin katosivat kauas pois, niiden värin vaihdellessa mitä erilaisimmissa valaistuksissa, heleimmästä punaruskeasta harmahtavaan ja sinervään hienoimmissa värivivahduksissa.