"No alatko jälleen siihen nuottiin!"
"Mitä teet täällä?"
"Hoidan terveyttäni ja maalailen. Täällä on muutamia jäykkiä ukkoja, jotka yhytin Bansvikistä — potria poikia, tiedäppäs, oikeita pikikouria, joiden suupielistä tupakanpuru valuu — — — näetpähän huomenna; ne ovat luonani 12-2. Mutta tänään on iltama ja nyt täytyy sinun tanssia. — Veneborilaisia neitosia, jotka puhuva ihanaa länsigötan murretta, göteborilaisia, tiedäthän, suurijalkaisia, kaitavyötäröisiä — — ja pari skånetarta, jotka tärryyttävät niin keikailevaisesti herrra Wahlberrrrg — — tule nyt vaan, minä kyllä esittelen." — Hän veti Williamia seurahuoneelle päin.
"Kiitos paljon — pidä vaan skånettaresi omiin nimiisi. En tanssi."
"Ohoh, tulet sinä kumminkin! Täällä tanssitaan, vaikka oltaisiinkin ukkoverta. Täällä on puute väestä, niin hitto vieköön, invaliiditkin saavat astua avuksi."
Pelle oli loistavimmalla tuulellansa ja sukkeluudet pulppusivat yli äyräidensä hänen huuliltaan.
Mutta William oli myöntymätön, hän ei tahtonut tanssia.
Hän istui verannalle, josta hän voi silmillään lasioven läpi seurata pyörähteleviä pareja.
Oli vielä aikaista jälestä puolenpäivän ja ainoastaan jotkut harvat, tanssinhaluisimmat olivat saapuneet. Vasta myöhemmällä tuli hiukan eloa sisälle.
Toiset naisista, jotka eivät katsoneet maksavan vaivaa ottaa tehokkaasti osaa juhlaan täällä sen ensimmäisellä, vähemmän mieltä jännittävällä asteella, olivat istuutuneet sinne tänne verannalle, joko sanomalehti tai kirja kädessä.