"Vanhenee! Uh!"
"Etkö sinä luule silläkin olevan viehätystään?"
Emmy pudisti päätään.
"Onpa niinkin — täydellinen raukeaminen, välinpitämättömästi ja laiskasti, kyllähän sen voit ymmärtää", sanoi vanhempi vakuuttaen. "Pelkästään tämä istuminen valkean ääressä" — hän sulki silmänsä ja liikutti kättään edes takaisin ilmassa — "etkö voi ajatella, kuinka minä siitä voin nauttia? Kuinka koetan saada kiinni ja pidättää tätä tunnelmaa? — En vielä, sillä alussa on valkealla kaikenmoisia oikkuja ja kujeita, ja jotain kiihoittavaa on siinä, kun parhaallaan hämärässä istuessaan yht'äkkiä tulee valoon, ennenkuin tietää sitä aavistaakaan, ja sitte tuo tuli niin ahnaasti leimuaa ja nuoleksii ja syö. Mutta sitte … kun halot ovat hajouneet pieniksi hehkuvanpunaisiksi palasiksi, jotka ratisevat kun niitä hämmentää, ja loistavat niin kuumasti! Siinä on sellaista omituista voimaa ja eloa. Jokainen pieni hiili tuntuu elävän ja hengittävän, ne välkkyvät ja leimuavat, ja niihin muodostuu mitä kummallisimpia kuvia. Ja kun sitte höytytuhka tulee —! Ensin peittää hienon hieno tomu polttavaa kuumuutta, sitte se muodostuu höytäleiksi ja hiuteiksi, jotka ovat niin pehmeitä ja keveitä, että yksi ainoa hengähdys saisi ne pölähtämään ylös, korkealle ylös; mutta ne ovat hiljaa ja ainoastaan värisevät lämpimässä. Lopuksi niistä tulee harmaanvalkea peitto, mutta alla elää tuli vielä hiilissä, kuten aatokset ja tunteet… No, jopa jotakin! Kaikkia sitä tuleekin ajatelleeksi."
"Se tulee siitä, että olet niin yksin."
"Oletko sinä hullu!" Maria katsoi ylös. "Tiedätkö, miten monta iltaa olen saanut olla yksin koko talossa? Kolme. Sanoo kolme. Tämä on neljäs. Ja nyt, jos asia tarkoin otetaan, en olekaan yksin." Hän kumartui eteenpäin ja hämmenteli valkeata.
"Saattaapa olla yksin, vaikka onkin seuraa."
"Kuinka mahtuu niin paljon viisautta tuollaiseen pikku päähän?"
"Uh, sinä olet niin … niin … sinä olet niin kuin olisit puusta."
"Saa nähdä, millaiseksi sinä itse tulet, kun olet ollut naimisissa jonkun yhdeksän, kymmenen vuotta."