"Raudalla!"
"Niin. Minulla" —- hän pysähtyi ponnistaen muistiansa ja voidakseen lausua sanat oikein — "minulla oli vettä keuhkopussissa."
Hän katsahti kysyvästi ylös nähdäkseen, oliko täti ymmärtänyt sen mutkikkaan seikan.
Hän oli näkevinään pojan makaavan tautivuoteella puettuna pitkään, valkeaan yöpaitaansa; hänen oma elonpelkonsa mittasi tuon pienen sydammen avutonta hätää, hän näki suuret kummastelevat lapsensilmät, näki niissä pelästyneen alistumisen ja vastustelemattoman nöyrtymisen…
Hänen mieltään kirveli, kuten lämpimiä lihaksia kirvelee jääkylmän veitsenterän koskiessa, ja elämään väsyneet silmät vetäytyivät umpeen päästäkseen enempää näkemästä.
Ääneti olivat taas molemmat ja istuivat hiljaa penkillä.
"Etkö sinä koskaan leiki veikkojesi ja siskojesi kanssa?" alkoi täti uudestaan.
"En."
"Etkö sinä heistä pidä?"
Hän epäröi ensin.