Hän juoksi sikarimyymälään, ja samassa kulki kolme herraa äidin sivu jalkakadulla, puhellen ja nauraen aivan ääneen. Ne nähtävästi myös olivat asemalle menossa.
Kun eukko oli saanut paikkansa kolmannen luokan vaunussa korien ja myttyjen väliin, tuli poika juosten häntä etsimään. Hän löysikin, sillä äiti istui oven luona ja tähysteli häntä. He puristivat toistensa kättä, konduktöri tuli ja merkitsi piletit, ja sitte ovi paiskattiin kiinni. Vielä saattoi äiti nähdä poikansa, hän seisoi juuri erään lyhdyn kohdalla, kädet päällystakin taskuissa, ja hieno kävelykeppi pisti esiin suoraan pitkin käsivartta. Hän puistalti itseään; ilma oli kylmä ja hän toivoi, että juna lähtisi.
Ja heti se lähtikin liikkeelle.
Juna ratisi ja tärisi, kynttilöiden liekit lipisivät puolihämärässä vaunussa. Eukko pani kätensä ristiin muhvin sisässä ja ajatteli armasta poikaansa. Nyt hänellä oli sydämmensalaisuus, nyt hän ajatteli omaa kotia ja nyt hän varmaankin tulisi tutkintonsa suorittamaan. Ja sitte hän rukoili Jumalalta hänelle onnea, muisti myös rukouksessaan hänen valittuansa, tuota tuntematonta Hilmaa — tuon vastaleivotun ylioppilaan pikku kuusitoistavuotiasta mielitiettyä.
Mutta myöhemmin iltasella seisoi kaksi ylioppilasta rautatienhotellin käytävässä päällystakkeja päällensä panemassa, pois lähtemäisillään. Viereisestä huoneesta kuului lasien kilinää ja kovia naurunpurskahduksia. Toinen nuorista miehistä rupesi kuuntelemaan. Hän tunsi yhden noista äänistä; se oli erään ylioppilaspiireissä hyvin tunnetun "virujan" ja huvitusministerin.
"Mikä niillä siellä on?" sanoi hän toverilleen, "kuuluu, että Pelle
Ström on elementissään."
"Cedergrenhän se pitää illallisen tänään", vastasi toinen ja sytytti sikarinsa.
1885.
Kolho.
Jos milloin sattuu näkemään oikein hullunkurisen, oikein omituisen vanhan herran, jota muistellessa sitte aina suu hymyyn vetäytyy, niin saa olla jokseenkin varma siitä, että se on joku vanhapoika. Tällainen vanhapoika on myös lehtori Darell. Ja jos kerran on hänet nähnyt, ei häntä hevillä unhota.