Tom Millner oli Fairbrookin ensimmäinen kapakoitsija, ja hän tuli sinne samaan aikaan kuin ensimmäiset rautatientyömiehet, silloin kun Fairbrook vielä oli vähäpätöinen kylä vaan. Hän tuli sinne omilla jaloillaan ja selässään viinalekkeri, jota hän kantoi piikkosäkissä. Silloin oli Tom äsken täyttänyt kaksikymmentä kolme vuotta. Siihen päivään asti hän oli ollut vaan tallirenkinä eräässä kapakassa, mutta hänellä oli "älyä".
Anniskelupaikkanaan hänellä oli eräs huonoimpia tupia, minkä hän sai hyyrätä melkein ilmaiseksi, mutta siinä tuvassa ruvettiin kilvan käymään, kuten loistavimmassa salongissa; monelta sydän lämpeni jo tuota tupaa ajatellessaan.
Ja Fairbrook kasvoi, kohosi pienestä rautatienasemasta suureksi ja kukoistavaksi kauppalaksi, jossa harjoitettiin kauppaa ja ammatteja. Tom Millnerin huoneisto kasvoi myös. Se oli niin sanoakseni Fairbrookin sydän, sen koko elämän keskus; se imi itseensä joka haaralta ikäänkuin haaroittuneen suoniverkon kautta, ja siitä virtaili taas ulos lämpöä ja eloa uhkumalla; se välitti kaikkea, järjesteli kaikkea. Se tyhjentyi ja täyttyi säännöllisin tykähdyksin, täyttyi iltapäivällä ja tyhjentyi yöllä, kun vartija toitotti kahtatoista.
Kun Fairbrook oli kasvanut kauppalaksi, oli Tomin talo kasvanut komeaksi hotelliksi. Kaikki oli tasaisesti edistynyt ja Tom Millner oli nyt Fairbrookin rikkain mies. Mutta ei kenkään hänen onneaan kadehtinut.
Mikäli Fairbrookin pojat vaan muistivat, oli heidän hartain toivonsa ollut päästä siihen ikään, jolloin heidät pidettäisiin sen arvoisena, että saisivat astua pappa Millnerin kynnyksen yli. Seitsemästoista vuosi oli tavallisin rikkaiden ihmisten pojille. Köyhien saivat usein odottaa paljoa kauemmin, niin, siksi kun heidän omasta työansiostaan jouti puoleen pulloon olutta. Mutta juhlahetki se oli kaikille, kun ensi kerran saivat astua sisään noista jykevistä ovista ja mennä tuon pitkän tiskin luo tilaustaan tekemään. Ja kaikissa näkyi tuo hermostunut huolettomuus, joka tahtoi saada ihmisiä siihen luuloon, että he olivat tuon tehneet sata kertaa ennen. Ja kaikki otti yhtä ystävällisesti vastaan tuo suuri, lämmin sydän.
Tällä tavoin oli Tom Millneristä tullut Fairbrookiin jonkinmoinen patriarkka, jota kaikki muut rakastivat paitsi aviovaimot. Kenties hänen oma vaimonsa kuitenkin oli poikkeus, sillä Tom oli hyvä puoliso ja hyvä isä. Joka kerran kun hän oli humalassa — ja humalassa hän oli kerran aamu- ja kerran iltapäivällä — vannoi hän, että hänen rouvansa oli hienoin rouva koko Fairbrookissa ja että hän itse oli rouvansa siksi kohottanut alhaisesta ravintolanpiiasta; ja mitä lapsiin tulee, ei hän koskaan voinut heitä nähdä pistämättä vanhan tapansa mukaan kättänsä oikeanpuoliseen housuntaskuun, missä lantit olivat.
Tom oli ystävällismielinen mies, joka mielellään tarjosi — ainakin ensimmäiset lasit. Ja paljon hänestä pidettiinkin. Moni vaimo oli hänen tähtensä vuodattanut kyyneleitä kuni katkerimmasta luulevaisuudesta, sillä viekkaalla pienellä silmäniskulla hän sai aikaan paljon enemmän kuin vaimo kaikilla rukouksillaan.
Tom Millnerin asema oli turvallisempi kuin minkään hallitsijan maan päällä. Mutta niin paljon kuin hänestä pidettiinkin, oli hänellä kuitenkin kadehtijoitakin. Ja monet näistä nauroivat ilkkuen, kun goodtemplarismi alkoi saada vauhtia Fairbrookissa. Nyt se Tom Millner saa nähdä!
Mutta hän tunsi ihmisluonnon ja nauroi vastaan, — tiesi kyllä, että hän saisi viimeiseksi nauraa; ei ollut tuosta asiasta vähääkään huolissaan. Siksi saattoi hän seisoa rappusillaan ja katsella goodtemplarien huviretkiä niin hyvänsävyisen näköisenä kuin olisi hän katsellut kalojen kisaa sätkässä. Saivat kyllä hänestä nähden huvitella aikansa, kyllä hän tiesi miten heille sittenkin oli käypä. Ja kun hän kerran paloviinakorttelin maksuksi sai goodtemplarimerkin rahan asemesta, ei hän suinkaan tuosta petoksesta suuttunut, ei edes maksajaa siitä huomauttanut, meni vaan sisään ja näytteli tuota pientä pyöreää kalua vakinaisille vierailleen, jotka iloitsivat hänen kanssaan tuosta rahasta. Tom Millner ylpeili siitä, kuin olisi se ollut jokin metalji. Se oli enemmänkin; se oli todistus siitä, että hän oli oikeassa; olihan hän sanonut heille koko ajan, että nuo kujeet eivät kauan kestäisi. Hän tunsi ihmisluonnon.
Ei koskaan ryhdytty Fairbrookissa mihinkään suurempaan yritykseen, jossa Tom Millner ei olisi mukana ollut, sillä hänellähän ne pääomat olivat. Auttavainen hän oli, ja niinhyvin ilossa kuin murheessa oli hänellä osaaottavainen sana ystävilleen, ynnä lasi ja sikari. Ja aina ne kotiin lähtiessään olivat iloisempia kuin hänen luokseen tullessaan.