Joka ilta oli noin neljä, viisi herraa siellä illallista syömässä, mikä osoitti, että kapinanhenki oli saanut erittäin suuren vallan Fairbrookin miehissä.
Mutta nyt olivat — kuten sanottu — Tom Millnerin päivät päättyneet. Elämänsä viime aikoina oli hän aivan hämmennyksissä. Hän istui nurkassa, katsoi kieroon nenälatvansa sivu ulospistettyyn kieleensä. Sen päälle oli pudonnut karvoja, hän sanoi ja tahtoi poimia ne pois. Hänellä ei ollut aikaa puhua kenenkään kanssa kuin hyvin niukasti vaan. Silloin tällöin hän jonkun sanan sanoi ja katsahti ylös punasuonisilla silmillään, samalla kertaa totisena ja hajamielisenä, ikäänkuin häntä olisi hyvin haitannut se, että häntä työssään häirittiin. Ja sitte hän taas jatkoi vyyhteämistään. Hän veti esiin pitkiä karvoja — kuten näytti — hän katseli niitä, hän piti niitä päivänvaloa vasten ja mittasi niiden pituutta, hän katsoi niiden jälkeen, kun ne lattialle painuivat, ja kaiken tuon hän teki niin luonnollisesti, että katsojankin teki mieli uskomaan noitten karvojen olemassaoloa. Hän irvisteli niin pahasti, hän veti pois kasvonsa, joissa näkyi sellaiset inhon värähdykset, että olisi voinut vannoa, että hän todellakin tunsi noiden karvojen kutkutuksen ulospistetyssä kielessään.
Kun hän vihdoin muutamien päivien perästä pääsi noista karvoista, alkoi hän kulkea ympäri lattiaa ja keräillä silmäneuloja. Hän taivutti paksua ruumistaan niin, että luuli hänen selkänsä katkeavan. Hän hypisteli neuloja suurilla tylppäisillä sormillaan, neulat eivät tarttuneet, ja hän hypisteli taas; hän oli aivan väsymätön, ja hän nauroi hupsua nauruaan joka kerran, kuin luuli saaneensa jonkun.
Niin, ja lopulla hän sitte kuoli. Ja nyt hän oli kannettava pois. Suuret hautajaiset tulivat olemaan muutamia päiviä myöhemmin, kun oli ennätetty järjestää kaikki niin juhlalliseksi kuin mahdollista. Tänään oli vaan hänen kaikkein parhaimpia ystäviään mukana kulkemassa, ja ainoastaan sentähden, ett'ei arkku olisi yksin kulkemassa. Muutoin ei ollut mukana lukkaria eikä pappia, eikä kellojakaan soitettu. Tuo kaikki kuului hautajaispäivän ohjelmaan, ja silloin oli koko Fairbrook osoittava kunnioitusta Tom Millnerin muistolle.
Oli tuulinen talvipäivä, satoi ja lumi oli likaista. Siksi eivät ukot olleet pukeutuneet korkeihin hattuihin, vaan turkkeihin ja talvilakkeihin.
Oli iltapäivä, kun he lähtivät, ja aurinko oli juuri laskenut. Lumi loi kylmän ja harmahtavan valon kaikkeen. Omituinen näky se oli, kun tuo pieni joukko vanhoja miehiä kulki pitkin tietä hitaasti liukuvan reen jälessä. Ne olivat kuin joukko suuria kömpelöitä eläimiä, jotka päät painuneina seurasivat kuollutta toveria, jota kuletettiin pois.
Kun arkku oli pantu kappeliin, palasi tuo pieni joukko surutaloon kestittäväksi. Totia, punssia ja sikareja tarjottiin yhdessä suuremmista sivuhuoneista alakerrassa.
Siellä tuoksusi lämmin, hieno konjakki. Yksi ja toinen sytytti sikarinsa. Jotkut puhelivat, mutta niin hiljaa, kuin olisivat omia ääniään pelänneet, toiset istuivat ääneti, tuijottaen eteensä tylsin katsein. Vanhat totiveteraanit eivät olleet totituulella.
Rikas räätäli kurpisti kerran toisensa perästä silmänluomiansa päästäkseen kyyneleistään. Ukko Pebblestone istui ja piteli totilasiaan molemmin käsin, kiikuttaen samalla yläruumistaan edes ja takaisin. Kaikissa noissa kasvoissa oli jotain yhtäläistä. Se oli velttous, pullakkuus, punasensinervä väri ja paisuneet nenät. Mutta tämän lisäksi oli vielä tullut jotain muuta, jota jokainen koetti salata, ja joka oli syynä siihen, ett'ei kenenkään katse uskaltanut toisen katsetta kohdata. Se oli jotain mykkään, hämmästyneesen kysymykseen vivahtavaa; se oli eläimen tyhjämielinen kuolemanpelko.
He olivat juoneet hautajaisissa, pelanneet korttia hautajaisissa, hyrränneet surutaloissa kuin lämmenneet kärpäset; sillä muiden kuolema, mitä se heihin koski! Mutta tämä oli enemmän kuin surutalo ja hautajaiset; suuri raskas käsi oli iskenyt heidän keskelleen; Tom — heidän seuransa sydän — oli saanut "seurata mukana". Ja se käsi oli iskevä uudestaan, ja oli osuva, sen he tunsivat nyt.