Ja sitte kävi vanha koulumestari aina totia juomassa iso-isän kanssa, ja nuo kaksi istuivat pöydän ääressä ja pakinoivat, maistelivat aina laseistaan ja tulivat yhä punaisemmiksi, sillä välin kuin Lalla istui ääneti nurkassa ja ajatteli Kurrea, omaa Kurreansa, joka kaiken aikaa istui turkin sisässä ja makasi.
Ja koulumestari nuuskasi tinarasiastaan ja sanoi, että hänestä olisi pitänyt tulla mainio mies, jos oikeus olisi pysynyt oikeutena, ja että hän oli kirjoittanut isoja kirjoja, mutta ei koskaan ollut saanut niitä painetuiksi, ja että vasta hänen kuoltuaan saataisi nähdä, mitä hän oli ollut.
Ja iso-isä löi pöytään niin, että lasit hyppivät, kirosi ja sanoi:
"Jos olisivat minun lukea antaneet, niin olisi minusta voinut tulla upseeri!"
Mutta Lalla ei tiennyt, mitä se "upseeri" on; eikä hän siitä välittänytkään. Hän vaan ajatteli Kurrea, joka istui siellä turkin alla. Tiesihän, hän että Kurre oli siellä, mutta hän ei voinut sitä nähdä eikä koskea, ja hän oli mustasukkainen syntisessä pikku sydämmessään ja arveli, että iso-isä oli ottanut häneltä Kurren.
Hän tuli yhä äänettömämmäksi ja aremmaksi, ja välistä iso-isä jo aavisti, kuinka asian laita oli.
"Sinunhan se on", sanoi hän silloin, "sehän on sinun oravasi."
Mutta mitä lohdutusta siitä oli? Kurre — jonka hyväksi hän tahtoi työtä tehdä ja säästää — Kurre ei hänestä huolinut, huoli vaan tuosta vanhasta turkista. Niin, se makasikin iso-isän sängyssä öitä, ja Lalla vaan sai olla yksin mieliharmineen!
Iso-isä oli vielä entistään ystävällisempi. Eipä ollut vaikeata olla ystävällinen sen, tuumi Lalla, — jolla oli Kurre!
Iso-isä koetti kaikin tavoin lähestyä häntä, — puheli ja kertoi. Joskus hän sanoi: "nyt olen sepittänyt uuden laulun". Mutta kun hän sen sitte lauloi, kuului se pahemmalta kuin kaikki muut. Eikä Lalla koskaan tahtonut istua sylissä.