Malvinaa ei naurattanut; hän olisi tahtonut lyödä jotakin: emännöitsijää, Luddea tahi ketä tahansa.
"Tyttäreni", esitteli isä huolimattomasti. Ludde nousi ylös ja kumarsi odottamattoman kohtelijaasti ja Malvina vastasi ylpeästi päätään nyökäyttäen. Ludden pienistä porsaansilmistä välähti jotain ihailuntapaista, ja tuo vaikutti sovittavasti nuoren neidin mielialaan. Hän tunsi heti, että Ludde aina käsittäisi hänen avunsa paremmin kuin isä ja tuo vanha emännöitsijä.
Herroilla oli pieni totipöytä edessään ja he puhaltelivat savuja pitkistä piipuistaan. Keskustelu taukosi vähän väliä, ja siinä he molemmat istuivat, kumpikin nurkassaan, vedellen miettiväisesti pitkiä savuja. Välistä he kohottivat lasiaan ja sanoivat: "malja!"
Malvina oli kokonaan itsekseen ja omiin mietteihinsä jätettynä. Hän istui toinen jalka allensa tuolille nostettuna ja tuijotti ulos pihalle, missä ohut kalvo vetäytyi vesilätäkköjen ylitse. Ludde katseli häntä yhtä mittaa hiljaisesti maidonhaaleasti hymyillen, jolla tavalla hän 40 vuotta sitte voitti kaikkien mammojen sydämmet. Hänen nyt pyöreään naamaansa liian hyvin peittyneet silmät loistivat mietiskelevästä tyytyväisyydestä, ikäänkuin tää maailma olisi taivaanvaltakunta ja se, mitä hän nyt katseli, sanomattoman hauskaa ja ihmeteltävää. Tuo hiljainen arvonanto ei ollut vaikuttamatta Malvinaan. Hän tunsi itsensä etevämmäksi heistä kahdesta. Hänen ennen niin tulipunainen värinsä oli haihtunut ja hänen pulskat poskensa eivät enää olleet enemmän kuin tavallisesti omenanpunaiset. Ludden säveästä katseesta ei suinkaan tarvinnut punastua.
Sillävälin meni isä ulos tehdäkseen iltakiertonsa pihassa, ja Malvinan sydän alkoi tykkiä vähän nopeammin. Hän oli lukenut Marlittin romaneja ja tiesi siis, että neljissäkymmenissä olevat herrat rakastuvat nuoriin tyttöihin.
Kun vaan Ludde tahtoisi nähdä, että hän ei todellakaan ollut koulutyttö, vaan että varsin hyvin saattoi häneen rakastua ja kosia häntä ja saada rukkaset! Ludde oli pannut piipun pois ja liittänyt sormensa ristiin pyöreän vatsansa yli, jota koristi kultavitjat niin punaiset, ett'ei edes Malvinakaan niitä kullaksi luullut.
"Voi, nyt siellä jäätää", sanoi Malvina naurahtaen hermostuneesti ja koulutytön tapaisesti.
"Onko neiti siitä iloinen?" kysyi vehnätaikinamies.
"Olen, sillä sitte saa luistella."
Täten oli puhelu päässyt alkuun. Ludde puheli kuten pienen lapsen kanssa, jonka leikkien täytyy olla puhelun aineena, mutta samalla hän näytti koettavan miellyttää, ja hänen käytöksessään oli jotain kunnioittavaista, joka saattoi Malvinan hyvinkin korkealle arvostelemaan Ludden savoir vivre'ä ja synnytti hänessä erittäin suloisen tunteen siitä, että hän oli oikeilla jäljillä.