Tuon puuryhmän takana näette talon — sillä se on todellakin talo, tuo kivihökkeli, ja täällä asuu ihmisiä.
Ei ole nähtävissä puutarhan näköistäkään, ei perunanvarttakaan, ei ihmisjalan taikka ihmiskäden jälkiäkään, muuta kuin tuo kiertelevä polku ja tämä asunto.
Harmaasta kivestä tehdyt seinät eivät ole liitetyt, vaan löyhästi savella sivutut sisäpuolelta, olkikattoa ovat säät ja tuulet repineet, toinen pääseinä on poissa, ja talossa, jossa ennen on ollut kaksi huonetta, on nyt ainoastaan yksi, jota voi käyttää. Useat ikkunanruuduista ovat rikki, ja reiät ovat tukitut harmailla rääsyillä. Tuntuu, kuin tuo likaisenharmaa väri olisi köyhyyden virkapuku.
Ei maksa vaivaa mennä sisään, sillä sisus on aivan ulkopuolen kaltainen: multalattia, johon muodostuu vesilätäköitä, milloin sade tunkee hataran katon läpi, joku sänky tai korju likaisine ryysyineen, maalaamaton pöytä, kaksi horjuvaa tuolia, kirves, arkku, kaappi ja kaksi puukenkää, siinä kaikki talonkalut, perheen koko omaisuus, kaikki sen varat.
Asujamia tuskin saatte nähdä, sillä kesällä ne harvoin ovat kotona muulloin kuin öillä. Lapset saavat osansa mustaa karkeata leipää, kenties muutamia kylmiä perunoita, ja jos varallisuus milloin sattuu olemaan erittäin hyvällä kannalla, niin saavat he vielä piimäntähteitä jossain saviastiarämässä. Ja sitte he saavat pitää huolta itsestään, miten vaan parhaaksi näkevät, s.o. vanhemmat lapset hoitavat pienempiä.
Tuolla näette kolme heistä makaavan maassa ja leikkivän. Rumia, likaisia mukuloita, leveäsuisia ja hoikkasäärisiä. Vanhimmalla heistä on kauhea arpi toisessa poskessa, mikä rumentaa koko kasvot. Pienenä oli äiti kerran jättänyt hänet yksin, ja hän oli kaatunut uunia vasten. Se oli talvella, ja uuni oli kuuma.
Millaiseen elämään kasvavat nämät lapset? Pojat raskaaseen työhön ja juoppouteen, tytöt siihen, mikä on vielä pahempaa. Mutta heidän ulkomuotonsa on niin vastenmielinen, että heitä kohtaan tuntee enemmän inhoa kuin sääliä.
Tuo kaikki kokonaisuudessaan tekee vastenmielisen vaikutuksen. Tuntuu, kuin meitä itseämme jokin velka painaisi.
Älkää huoliko antaa heille rahoja, sillä siitä ei ole mitään hyötyä. Joll'ette voi ottaa heitä pois vanhempien luota, niin ei mitään ole voitettu, emmekä almulla voi vapauttaa itseämme ajattelemasta heidän tulevaisuuttaan; se ajatus seuraa itsepintaisesti meitä kotomatkalla, siksi kuin vilkas elämä sen taas haihduttaa mielestämme.
Tulkaa, lähtekäämme!