Vaan sitten tuli kevät ja sen mukana maanviljelijän kiire; Börje oleskeli aina ulkona.
Börje ruskettui, niin että kulmakarvoista hiusten juureen jäi ainoastaan valkea juova, kädet olivat ruskeat; hän oli ruskea syvälle kaulaan saakka.
Kotia tullessaan oli hän väsyksissä, meni aikaisin maata ja makasi kuin tukki aamuun asti kello neljään, jolloin hän sukelsi vaatteisiinsa kuin nurkka olisi palanut. Milloin herätti hän Mariannen loiskutellen vettä pesuvadissa, milloin mätkien saappaitaan laattiaan. Se oli Mariannen mielestä hirmuista elämää. Hän oli valmis itkemään, kun ei saanut maata rauhassa aamuisin.
Ja sitten teki Börje mitä kauvan oli halunnut: hän muutti vanhaan makuukamariinsa.
Siellä tunsi hän itsensä vapaammaksi, siellä saattoi hän pukea heti aamulla työvaatteet ja pitkät saappaat jalkaansa, siellä voi hän muuttaa vaatteita ennenkuin meni Mariannen luokse, eikä täällä tarvinnut hänen koskaan kävellä hiljaa: hän oli oma herransa.
Marianne puolestaan sai vapaammin maata ja lukea iltasilla, eikä kynttilän valon tarvinnut vaivata Börjen silmiä.
Kun työteliäs elämä siten yhä enemmän veti Börjen mukaansa ja Marianne jäi enemmän yksikseen, alkoi hän muistutella pyhänä pidettäviä merkkipäiviä. Niin tapahtui silloin, ja niin tapahtui silloin. Hän oikein epäjumaloitsi heidän ensimmäistä rakkauttaan, toisteli hyväilysanoja, joita Börje oli keksinyt, himo elää samaa elämää kuin ennenkin kuihdutti häntä.
Sitten keksi hän pieniä pukukujeita ja keikailemisia saadakseen Börjen mukaansa, kuitenkin oli kaikessa teeskenneltyä välinpitämättömyyttä. — "Ei maar meneppäs nyt maata, Börje!" — ja sitten taas pieniä lirityksiä piaanolla, sillä Börje piti musiikista, tai jäähyväismuisku, joka tuli jokseenkin pitkäksi, ja tuhansia pieniä erinlaisia silmäniskuja. Välistä Börje viipyikin myöhäiseen, vaan välistä sanoi hän: "ei maar, nyt täytyy minun mennä; huomenna on työpäivä."
Tällä tavalla oli Mariannen jokapäiväiseen elämään tullut pieni kiihottava epätietoisuus: onnistuiko hänen vietellä Börje viipymään vai eikö? Nyt voi hän ikäänkuin mitata lumousvoimaansa kellon minuuttiviisarin mukaan. Viehätyskeinoilla oli pieniä esteitä voitettavana, ja Mariannen avioliiton romaani oli lumoavampi kuin koskaan ennen; siihen oli tullut lisäksi, mitä siitä ennen puuttui — jännitystä.
Vaan tästä kaikesta huolimatta ei hänellä eikä Börjellä ollut mitään sanottavaa toisilleen. Eihän Marianne voinut kertoa hänelle, kuinka hän ajatteli pieniä pyydyksiä Börjeä varten, eikä hän voinut puhua ojituksista eikä tekolannoituksesta. Mitä tiesi hän kalista taikka fosfoorihappoisesta kalkista, tai mitä Börjen tarvitsi panna turvemultansa joukkoon?