Tämä tunne, että veljet salaa halveksivat Börjeä, teki Mariannen olon heidän läheisyydessään tuskalliseksi: hän ei uskaltanut näyttäytyä Börjeä kohtaan semmoisena kuin ennen, ei piitannut niin paljoa hänen ystävällisistä sanoistaan eikä hyväilyistään, sillä hän ei millään muotoa tahtonut näyttää omistavansa Börjeä kohtaan samoja tunteita, kuin tällä oli häntä kohtaan. Hän ei ajatellut sitä, että jos nainen häpeää rakkauttansa siihen mieheen, jonka vaimoksi hän on antautunut, niin on tämä todistuksena siitä, ettei hän rakasta miestään semmoisenaan.
Waltteri on kaltaisensa: täsmällinen ja ahkera, huolellinen ja säännöllinen.
Hän oli kiinnittänyt riippumaton ulos puistoon, niin että hän voi harjoittaa opintojansa ja nauttia maailmasta samalla kertaa.
Jonkinlainen kylmyys vallitsi aina hänen ja Börjen välillä, vaan Börje piti Waltteria arvossa, sentähden että hän todella piti tehtävästään huolta, ja Waltteri oli tarkkaavainen Börjeä kohtaan, kuin olisi hän kunnioittanut vanhempaa arvossa pidettyä miestä. Vaikka Börje hyvin tunsikin sen salaisen halveksimisen, joka Waltterissa oli kaikkia kohtaan, joilta puuttui yliopistollista sivistystä, niin ei hän kuitenkaan ollut hänelle pahoillaan sentähden, ja hän arveli itsekseen, että jos hän olisi saanut saman kasvatuksen, olisi hänen käsityksensä ollut kentiesi sama.
Vaan Kaarlen kanssa oli laita toinen. Börjessä löytyi lujaa ja vanhaa sekä myötä- että vastamielisyyttä, eikä hän koskaan ollut voinut Kaarlea sietää. Tämän koko esiintymisessä oli jotakin, joka pani Börjen veren kiehumaan. Vaan Kaarlella ei ollut siitä pienintäkään aavistusta. Sellaista hän ei koskaan huomannut, paitse kun sitä erittäin hänelle osoitettiin, ja Börje ponnisti kaikki voimansa salatakseen vastenmielisyyttänsä, jota kuitenkin sadat pikkuseikat ärsyttivät. Kaarlella oli tapoja, joiden noudattamiseen hän tunsi olevansa täydellisesti oikeutettu, vaan jotka voivat Börjeä kiusoittaa sappitautiin saakka. Niinpä esim. taisi hän — vaikka oli ruumis kuin jättiläisellä — maata ja nukkua kello yhteentoista tai puoli kahteentoista, ja Börje tunsi oikeen luontoansa kääntävän vaan ajatellessaan tämmöistä luonnotonta laiskuutta. Nähdessään hänet sentähden siihen aikaan kun väki tuli puoliselle astelevan rappuja alas vierashuoneesta, sulavasti ojennellen komioita ulottimiansa upouudessa, somassa, ruumiinmukaisessa trikoopuvussa — nähdessään hänen tuolla tulevan kulettaen valkoista kättänsä pitkin kaidepuuta, helkuttimet heiluen kellonperissä ja unien jäännös nyreillä huulillaan, silloin juuri tahtoi harmi kuohua reunojensa yli ja hän tunsi halua hyökätä hänen kimppuunsa, ravistaa häntä olkapäistä ja huutaa hänen korviinsa: "Kuka maksaa sinun vaatteesi, sinä tyhjäntoimittajan päiväläinen? Sinä olet loiseläin, syöpäläinen. Kenen työ hankkii sinulle elatuksen? — sinulle, joka et koskaan ole laskenut rikkaa ristiin suurilla käsilläsi todellisessa työssä, sinulle joka et koskaan yhtenäkään päivänä ole ansainnut itse leipääsi!"
Ja kun Börje välistä puolenpäivän jälkeen tuli kotiin oikotietä puiston läpi, näki hän aina samaa: Kaarlen makaavan selällään nukkuen kirja auki rinnallaan tai maahan pudonneena.
Jopa Mariannekin, joka — vaikka makasikin yhdeksään asti, tietysti — voi ainakin pysyä valveella, kunnes oli taas aika mennä maata, arveli tämän olevan liian mieletöntä.
"Rakas Kaarle, sinä vallan turmelet itsesi tuolla makaamisella," sanoi hän eräänä päivänä, "minä vakuutan, että siitä tulee sairaus lopuksi."
"Mitä sinä lörpöttelet! Minä makaan ja luen."
"Etpä sinä lue. Minä olen nähnyt sinun monta kertaa siten makaavan."