"Jos sinä kutsut ihmisiä maalle saadaksesi jonkun toratoverin, niin ei sinun ainakaan olisi tarvinnut minua kutsua."
"Kaarle sinä!"
"Niin, Marianne. Vaan älä sinä huoli sekaantua semmoisiin asioihin.
Mitä sinä ymmärrät minun opintojani?"
Ja sitten hän jatkoi kuten oli alkanutkin.
Hän oli käydessään nurkunut, ettei ollut mitään seuraa, — ei yhtään tyttöjä. Hän käveli ja oli ikävissään, ja juuri sentähden ei hän tietänyt muuta neuvoa kuin nukkua, sillä se oli hänen yleislääkkeensä kaikkea vastaan. Vaan kun hän usein kävi asemalla postia noutamassa, onnistui hänen viimein tulla asemanhoitajan kahden sisaren tuttavaksi; — ne olivat nuoria tyttöjä, jotka aina arvelivat nousevansa arvossa pari prosenttia, kun voivat ilmautua jonkun ylioppilaslakin seurassa. Siitä päivästä lähtien ei Kaarle enää niin usein maannut riippumatossaan, olipa välistä poissa koko iltapäivät. Sattuipa eräänä päivänä, että hän myöhästyi kahviltakin, jonka seikan Waltteri selitti sangen vakavan laatuiseksi merkiksi. Hän katseli taikauskoisella halveksimisella semmoista kurjuutta kuin "tyrkytellä itseänsä." Sillä tavalla tuhlasi vaan aikaa ja teki itsensä naurettavaksi. Hän oli mitä kohteliain naisia kohtaan sattuessaan heidän tielleen, vaan hän ei koskaan heitä etsinyt.
Hakvin oli sitä paitse saanut tietää, että Kaarlella oli tapana käydä eräässä tanssipaikassa lähitienoolla, johon seudun nuorisoa kokoontui lauantai-iltaisin. Waltteri nyrpisti ylpeästi nenäänsä saatuaan tietoa veljensä käytöksestä, vaan Kaarle, joka alussa oli vähä hämillään, oli pian päässyt entiselleen, ja nytpä saatiin kuulla, että hänellä oli kokonaiset aarteet hullunkurisia kertomuksia kotoisin tanssipaikalta. Hakvin innostui:
"Luulenpa, että lähden mukaan!"
"Sen annat kauniisti olla tekemättä," sanoi Börje.
"Miksi niin?"
"Se ei sovi ollenkaan sinulle. Jos minä olisin joku renki siellä, niin en suinkaan neuvoisi hienoja herroja pistämään sinne nenäänsä."