Puistossa oli muuan kiilanmuotoinen ja tiheäpensainen osa, joka pistäytyi kahden pellon väliin. Paikka oli hyvän matkan päässä siitä, mihin Mariannen veljet olivat kiinnittäneet riippumattonsa. Tätä tietä oli Börjellä usein tapana kävellä väen luota tullessaan.
Mariannen istuessa täällä eräänä päivänä pienen luolan pohjukassa, niin ettei kukaan voinut hänen huomaamattansa mennä ohitse käytävällä, tuli Waltteri paikalle käyden siitä ohitse.
"Kas, täälläkös sinä istut, pikkusisko!" huudahti hän luolaan tullessaan.
Hän tiesi kyllä Mariannen täällä istuvan Börjeä odottamassa, vaan hänellä oli usein halu tehdä pientä kiusaa. Ja sitäpaitse oli hän äärettömän utelias, hänellä oli vastustamaton halu urkkia kaikki tietoonsa.
Hän astui luolaan, istahti ja rupesi lörpöttelemään hitaasti ja vaan aikansa kuluksi teroitellen lyijykynää.
Marianne ja hän juttelivat niitä, näitä joutavia. Marianne toivotti häntä mielessään pippurien maahan, sillä hän ei ollut nähnyt Börjeä koko päivänä muualla kuin päivällispöydässä.
Äkkiä nojautui Waltteri eteenpäin ja katsahti veitikkamaisesti ja tarkkaavasti Mariannea silmiin.
"Marianne," sanoi hän matalalla äänellä, "sanoppas minulle vaan yksi asia, vaan yksi asia, vaan puhu suusi putisten puhtaaksi: rakastatko sinä todellakin Börjeä?"
Marianne lensi tulipunaiseksi, kuin olisi hän saatu kiinni jossakin pahanteossa. Waltteri katseli häntä yhä ikäänkuin peläten yhdenkään Mariannen kasvonjuonteiden värähdyksen jäävän häneltä huomaamatta.
"Hyvä — en, mutta minä pidän hänestä," vastasi Marianne katsellen alaspäin ja leikkien hameensa rosetilla.