Heidän ottelunsa tapahtuivat enimmäkseen ulkona luonnon helmassa, sillä Waltteri piti puhtaana häviönä jokaisen neljän seinän sisällä vietetyn hetken. Sillä kerran maalle tultuaan tahtoi hän siitä saada hyötyä vahvistamalla auringolla, raittiilla ilmalla ja ulkona-ololla ruumiillisia voimiansa.
"Niin, täytä vaan tahtosi, jos siitä edes vähän kostut," sanoi Börje tavallisesti, sillä Waltteri oli laiha ja vaaleaihoinen. Vaan se oli hänen ruumiinsa rakennuksessa, että kasvojensa juonteissa oli jotain voimakasta, jäntevää.
Tämä jäntevyys ei ollut missään selvemmin nähtävänä kuin näissä hiljaisissa shakkiotteluissa, jotka olivat Hakvinin ja Mariannen epätoivon hetkiä.
Välistä istuivat he mäen rinteellä, jossa puisto oli tiheintä ja rauhallisinta, korkeiden kuusien suojassa, jotka seisoivat heidän ympärillään kuin taaja punaisenruskea pylväsrivi tummanviheriäine, värähtelevine kattomaalauksineen; sinne, tänne tuikahteli auringon paiste ja taivaan sini, ja vähän kauvempana yliympäri joka suunnalla ympäröi heitä lehtimetsän mehevä vehreys. Täällä he istuivat nojautuen kyynärpäillään karkeata harmaata pöytää vasten unohtaen kaikki muut paitse omansa ja vihollisensa salatiet. Heitä ympäröitsi pihkahöyryllä täyttynyt ilma niin ihmeellisen ääneti ja hiljaa, kuin ainoastaan saattaa tapahtua näin tiheässä kuusistossa, ja heidän jalkojensa alla oli ikäänkuin karheana, lämpimänä villamattona keltaisia, kuivia havunneulasia; tuntuipa kuin he olisivat näiden pitkien, äänettömien taistelujen aikana ensikerran huomanneet olevansa ystäviä toisilleen. Joku shakkipelin halveksija ehkä tälle naurahtaa, vaan asia oli siten: he oppivat pitämään toisiansa arvossa. Ja kun he tässä äänettömyydessä koettivat punnita toinen toisensa vertailevaa aprikoimiskykyä ja tarkkanäköisyyttä, tulivat he toisiansa lähemmäksi, kuin pitkien, joutavien keskustelujen avulla. He oppivat vasta hiljaisuudessa ymmärtämään toisiansa.
Marianne ei käsittänyt muuta kuin ikävyyden, ja kuitenkin olivat nämä kaksi vallan erinlaisia luonteita.
Börjellä oli pystyt olkapäät, voimalliset kasvot maalaisine juovineen, jotka ilmaisivat vaivalloista ajatustyötä; hänen nahkaruskeat kätensä olivat pistetyt karkeaan itsepäiseen tukkaan, jonka olisi luullut itse heittäneen hatun päästä maahan.
Oivallinen vastakohta tälle raskaalle, työkelpoiselle voimalle oli tuo nuori vastapelaaja vaaleine kasvoineen, terävine tarkkaavaisine silmineen, suljettuine huulineen, joiden olisi luullut kuuluvan kokeneelle miehelle; hänellä oli luonteenmukainen pää, jota peitti mustan kiiltävät lyhyeksi leikatut hiustyngät. Nuo kapeat luiset kädet, joihin leuka nojautui, olivat niin hieno- ja valkeaihoiset kuin naisen kädet, vaan näyttivät rautakourin pitelevän kiinni, mihin tarttuivat.
Vaan ei aina valittu hiljaista kuusi-istutusta taistelupaikaksi, Börjen lempipaikka oli juuri metsän rinteessä, josta niitty alkoi. Sieltä saattoi hän nähdä kartanolle sekä sinne käyvälle tielle, ja sinne räkitti aurinko. Silloin veti Waltteri olkihatun korviinsa saakka, sillä hän ei tahtonut ruskettua, vaan Börje työnsi hattunsa takaraivalle, sentähden että hänen oli kuuma ja hän tahtoi, että tuuli jäähdyttäisi hänen otsaansa; ja niin makasivat he ruohostossa shakkilauta välillään, Börje melkein aina vatsallaan käsivarret työnnettyinä kuin paalut maata vasten.
Välistä sattui niin, että Marianne ja Hakvin tulivat sinne tuoden kahvia Kaarle saattojoukkona perässä kuin jonkinlainen kuorma-aasi. Ja kun siellä oli sangen hyvä loikoa ja peli oli loppunut, syntyi välistä pitkä ja hauska keskustelu, jolloin pelaajat jäivät pitkäkseen vastapäätä toisiansa jutellen vilkkaasti kuin kaksi toveria, sillä aikaa kuin toiset hääräsivät edestakaisin kahvin ympärillä.
"Ei maar, minä olen päättänyt, etten koskaan mene naimisiin," sanoi
Waltteri erään kerran.