"Ohoh, kyllä sinun mielesi muuttuu, hyvä veikkoni," sanoi Marianne, joka juuri meni sivuitse.
"Minkätähden sinä et menisi naimisiin?" kysyi Börje loikoen vanhalla tavallaan ruohostossa, s.t.s. kantapäät ilmassa ja hattu takaraivalla.
"Nii-iin," vastasi Waltteri kuivasti, vaan leikillisellä ivalla, "kun seitsemän surun ja kahdeksan murheen kautta on onnistunut saamaan leipäpalan käteensä, niin lieneepä harmillista nähdä, että muut tulevat sen syömään."
"Muutko? Ketä niillä tarkoitat?"
"Vaimoa ja lapsia, tietääkseni."
"Eipäs, hyi hitto! Vanhat nuoretmiehet kuuluvat maan raateleviin eläimiin. Ja toiseksi, mitä iloa siitä on, että käy ja harhailee tuolla yksinään?"
"Niin, näetkös, silloin saattaa olla varaa elää ihmisiksi. Ei, minä en nai. Katsoppas isää vaan. Kuinka huoletonna hän olisi voinut elää, ja nyt on hän harmaantunut ainoastaan rahallisten huolien tähden. Nyt on hän tottunut kuulemaan meidän telmivän ja pauhaavan ympärillään; ellei hän olisi siihen tottunut, ei hän sitä kaipaisikaan. Joka tapauksessa on isä tavattoman onnellinen aviomies, aivan poikkeus. Mutta useimmat syödään vaan elävältä ilman pienintäkään korvausta."
"Niin, en minäkään huoli muijasta!" huudahti Hakvin heittäytyen ruohostoon.
"Sinä, tahdotko sinäkin tulla suutasi soittamaan?"
"Niin, naisten tähden, ne on niin — ne on niin — —." Hän ei vielä ollut oppinut mitä hänen piti sanoa, mutta hän katsoi korkeasti ylön naissukukuntaa.