Ikävää oli, että äiti torui, ja sentähden ei asia enää tullut puheeksi.
Rouva ei voinut muuta kuin ihailla vävypoikaansa — hän oli muka kaava kaikille aviomiehille. Ja kun hänen muka tarvitsi korvata jotain tyttärensä puolesta, ei hän oikein tietänyt millä tavalla ilmaisisi niitä ystävällisiä tunteita Börjeä kohtaan, jotka hänen sydämessään hallitsivat ja kuinka suuressa arvossa hän piti Börjeä.
"Kuinka hyödyllisesti ja työteliäästi sinä osaat elää, Börje, oikein huvittaa sitä katsella. Etkö koskaan väsy alituisesta työstäsi?"
"Hyvä äiti, tuskinpa voi työksi kutsua, mitä minä teen; hyvin voipa maanviljelijä elää oikeastaan laiskurin elämää. Saa vaan katsoa että kaikki tekevät tehtävänsä. Minä melkein häpeän itseäni."
"Mutta Hakvin sanoo sinun itse tarttuvan työhön monta kertaa."
Börje katsahti nauraen käsiinsä, jotka aurinko oli paahtanut, mutta jotka olivat hyvin hoidetut.
"Niin, mitä se on! Voinhan minä mennä ulos ja auttaa vähäsen innostuttaakseni tuolla ulkona raatavia tai näyttääkseni, etten pelkää iskeä kiinni ja että olen yhtä vahva kuin hekin. Mutta minä voin sitten tulla sisälle ja levätä sohvallani, jos haluttaa, niin ettei siitä ole mitään puhumista. Toista on raataa aamusta iltaan; se on työntekoa. Hiljaisuudessa ihailen minä renkiäni."
Rouva Björkille tuli vedet silmiin; Börjen ääni soi niin omituisesti, siinä oli jotain ystävällisen käden tapaista, joka silittää väsynyttä päätä, jotain hyväksyvää, joka sanoo: minä tiedän, että olet täyttänyt tehtäväsi kunnollisesti. Ehkä siinä oli jotakin, jota hän itse tarvitsi, koska se häntä liikutti.
Appivaari käyskenteli ympäri ja näytti iloiselta, mutta oikeastaan ei hän hyvin viihtynyt, hän ei sietänyt Börjeä, tuota poroporvarillista sielua, visukinttua. Pöydässä ei ollut viiniä eikä mitään hauskuutta.
Parhaimmalla tuulella oli hän ulkona Börjen kanssa, kun oltiin katselemassa peltoja ja avaroita kenttiä tiheine lainehtivine viljoineen.