"Sitten täytyy kulkea toista tietä."
"Sentähdenkö, ettei isä viitsi panna kahta rikkaa ristiin lapsensa tähden?"
Börje vavahti näitä sanoja kuullessaan, vaan ei lausunut mitään.
"Ei, tiedätkös, niin kurjan itsekkääksi en vielä ole tullut."
"Minä en tarkoita niin pahaa, kuin ehkä kuuluu," sanoi Börje lempeämmällä äänellä, "enkä minä puhu niistä, joilla on erinomaiset lahjat tai vastustamaton halu."
"Mutta minä luulen juuri minun pojillani olevan sekä lahjoja että halua."
"Niin minäkin luulen — Waltterilla ja Hakvinilla. Mutta mitä tähän Kaarleen tulee" — vaikka henkensä olisi ollut kysymyksessä, ei Börje olisi voinut olla käyttämättä tätä puoleksi ylenkatseellista lausetta — "niin voitteko todellakin uskoa että häntä halu pakottaa opintoja harjoittamaan? — minun luullakseni hän lukee saadakseen vaan jotakin tietää? Ja luuletteko hänellä olevan suurempia lahjoja lääkäriksi, kuin esim. sepäksi tai nahkuriksi?"
"Et suinkaan luule minun antaneen hänen ottaa ylioppilastutkintoa, tullakseen sepäksi tai nahkuriksi!"
"En — sillä ei olisi kylläksi kunnioitusta, sillä, näettekös. Vaan kuinka pian luulette hänen pääsevän lääkäriksi sillä tavalla, jolla hän nyt hoitaa lukujaan? Ja mitä luulette sen tulevan maksamaan?"
"Puhukaamme Jumalan nimessä muusta asiasta!"