"Kuten tahdotte!"
Syntyi hetken hiljaisuus. Tuon ihmisen kanssa oli pahempi tulla toimeen, kuin herra Björk koskaan oli uskonut.
Marianne istui ja katseli käsityöhönsä, vaan oli itkemäisillään, rouva Björk neuloi kuumeentapaisella kiireellä. Hän oli entisensä näköinen, vaan hänen poskillaan oli kaksi punaista pilkkua.
Börje astui akkunan eteen ja asettui katselemaan, kuinka sade virtaili ulkona.
"Vaan me eksyimme aineestamme," jatkoi vanhus tukehuttaen vastenmielisyytensä: "tahdotko antaa minulle nimesi?"
Börje kääntyi, ettei loukkaisi kohteliaisuutta, vaan jäi paikalleen seisomaan selkä akkunaa kohden.
"Minulla ei ole ollut koskaan tapana mennä takaukseen," sanoi hän tyynesti, "ja minä en tahtoisi tehdä sitä paitse yhdellä ainoalla ehdolla, että nimittäin uskotte minulle koko asemanne ja että näen siinä jonkun mahdollisuuden sitä parantaa."
Kamreeri rupesi rykimään. Hän rypisti kasvojansa silmänräpäyksen, kuin olisi niihin jotain roiskahtanut. Mikä ääni! Hän aikoi todellakin anastaa itselleen jonkinlaisen holhoojavallan, tämä talonpoikaispatruuni, tämä — — — Ei, tämä lähestyi jo hävyttömyyttä.
"Minä tulen kyllä toimeen asemassani, kun pääsen vekseleistä.
Kuoletuslainalla olen autettu."
"Te teette uusia vekseleitä, sillä pojat maksavat liian paljo, ja velkaa kasvaa joka syrjälle. Ei ole oikein totuttaa pojat saamaan kaikki lahjaksi ilman pienintäkään vaivaa. He eivät opi tuntemaan työn eikä rahan arvoa. Ja sitäpaitse on koko menetystapa nurinpuolinen. Te, joka oikeastaan ette ole tehnyt velkoja, otatte niistä yksin vastataksenne, näin luonnottoman painon alla täytyy aseman päistikkaa kukistua, velkojat saavat siitä kärsiä ja varsinaiset velantekijät ovat vapaita kuin ei asia heitä ollenkaan koskisi, sentähden että he ovat heittäneet heidän velvollisuutensa teidän niskoillenne. Sillä tavalla he eivät ikänä opi edes tietämään, mitä puolestaan vastaaminen onkaan. Vaan opettakaa heitä supistamaan tarpeensa, tekemään työtä ja vastaamaan omasta puolestaan."