Jäätyään sen jälestä vähän aikaa yksin Mariannen kanssa, meni hän hänen luoksensa.
"Älä itke," sanoi hän lempeästi, "tämän täytyi tapahtua ennen taikka myöhemmin. Te olette eläneet kuin teidän isänne olisi rikas mies, ja semmoinen kostaa itsensä. Minä olen varma, että hänellä on hirmuinen velka maksettavana."
"Mutta, Börje, sinun, jolla on hyvästi varoja, sinun pitäisi auttaa häntä!"
"En koskaan tee silmät kiinni, enkä koskaan sidotuin käsin."
"Mutta, voithan ajatella, että isälle on vastenmielistä tulla sinun edessäsi vastuunalaiseksi. Ja mitä se sitten olisi, jos osoittaisit häneen sen verran luottamusta, että kirjoittaisit nimesi; eihän hän salli sinun mitään kadottaa."
"Marianne, minun asioihini et saa sekaantua."
Ääni oli äkäinen. Ensikerran tunsi Marianne yhteellisyyden puutteen luettavan hänen syykseen. "Minun" lausuttiin. Marianne oli Börjen asioiden ulkopuolella, kuten hän oli hänen töittensä ulkopuolella.
Tämä oli nöyryytys, kuin olisi Börje nuhdellut Mariannea varojen
puutteesta, ja hän oli loukannut hänen kaikkein arinta kohtaansa.
Marianne lakkasi paikalla itkemästä, vaan koko iltana ei hän puhunut
Börjelle sanaakaan.
Vieläpä muutamia päiviä omaistensa lähdettyäkin Tomtöstä oli Marianne nyreissään, eikä tämä näyttänyt vähintäkään vaikuttavan Börjeen.
Marianne oli luullut Börjen tulevan anteeksi pyytämään, vaan sitä ei kuulunut.