Seuraavana sunnuntaina matkusti Börje kaupunkiin. Marianne tiesi hänellä olleen isän kanssa jonkinlaisen asioiden tarkastuksen ja hänessä hehkui kärsimättömyys saada tietää sen seurauksia, vaan Börje ei siitä mitään puhunut, hän toi terveisiä kotoa ja oli ystävällinen kuten tavallisesti, vaan hänellä ei näkynyt olevan mitään aavistusta, että jokin oli epäkunnossa. Ja Marianne oli kuitenkin ikävöinyt pientä mielenosoitusta. Hän oli ollut siitä varma. Eihän hän ollut viimeisinä päivinä ollenkaan osoittanut tavallista hyväilemistapaansa. Ja hänestä oli aivan mahdotonta, ettei Börje kaipaisi niitä hellyyden todistuksia, jotka olivat tulleet Mariannen jokapäiväiseksi leiväksi.
Marianne oli tuuminut itsekseen, että Börjen tultua kotiin kaupungista sen piti tapahtuman. Vaan niin ei käynytkään. Hänellä ei ollut kerrottavana mitään jalomielistä tekoa eikä hän sanonut: "Marianne, minä en voi elää ilman sinun rakkauttasi."
Börje istahti pöytään ja söi hyvällä ruokahalulla. Marianne istui ruokaa kaivellen eikä syönyt melkein mitään. Hän luonnollisesti oli loukattu puoliso, ja sen hän näytttikin mitä taitavimmalla tavalla: hän pysyi syrjällä, näytti olevansa sydämensä pohjasta loukattu, hymyili viehättävänä suruissaan, vaan kaikki sai hän turhaan kuluttaa tämän auttamattoman miehen tähden, joka siitä ei ollut ollenkaan millänsäkään. Mariannea inhotti, liikutti sellainen välinpitämättömyys. Vaan pahinta oli, että Marianne vastustamattomasti tunsi tarvitsevansa rauhantekoa, sekä ettei hän tietänyt millä tavalla menetellen säilyttäisi sotakunniansa. Börjelle näytti selvästi olevan saman tekevää, vaikka tämä kestäisi sekä päiviä että viikkoja. Marianne aprikoi päässään satoja eri hyökkäyskeinoja, hänen täytyi pakottaa linna antautumaan. Mutta voi, kaiken piti voimattomana ponnahtaman takaisin, iskettyänsä tähän inhottavaan mielen tyyneyteen. Hänellä olisi ollut halua itkien parkua ja lyödä jalkojaan permantoon, vaan silloin olisi hän vaan mennyt tiehensä sanaakaan sanomatta, sen Marianne kyllä tiesi.
Aterian loputtua nousi Börje ylös, astui akkunan luokse ja rupesi siitä taas katselemaan kartanolle. Marianne tiesi hänen pian lähtevän taas toimilleen. Hänen päässänsä suhisi kaikki sekamelskassa. Hän häpesi nöyrtyä, ja kuitenkin tunsi hän vastustamattomasti kaipaavansa hyväilyä.
Pehmeillä askeleillaan meni hän kahdella päällä Börjeä kohti. Tämä seisoi aivan liikkumatonna, vilkaisi vaan vähän sivulle ja katseli sitten taas kartanolle. Marianne pidätteli henkeänsä ja luuli Börjen varmaan kuulevan, kuinka hänen sydämensä tykytti. Marianne luuli menehtyvänsä häpeästä, vaan sentään nosti hän hiljaa käsivartensa ja laski sen hänen kaulansa ympäri.
Börje ei näyttänyt joutuvan vähääkään hämilleen — itserakas olento kun hän oli — hän kääntyi vaan aivan tyyneesti ja pani kätensä Mariannen vyötäisille.
"Vai niin, sinä olet nyt kävellyt harmissasi neljä päivää," sanoi hän. Ja sitten hänen silmänsä nauroivat ja parran alta paistoi koirankurisin leikillisyys. Marianne tunsi itsensä vallan pieneksi, vallan pieneksi. Hän tunsi Börjen katselevan häntä kuin pientä naurettavaa matelijaa. Vaan Börjen täytyi antautua, hän ei voisi vastustaa. Ja sitten pani hän toisenkin käsivartensa hänen kaulaansa ja viettelevimmällä hymyllään katseli häntä kasvoihin, ja hän tiesi huuliensa olevan pehmeät ja hienot. Voiko sitä vastustaa?
"Älä toisella kertaa siitä huoli pikku-muijani, sillä siitä tulee sinulle vaan kaksinkertaista vaivaa, sillä sinun täytyy ensiksi tehdä itsesi pahaksi ja sitten taas hyväksi," sanoi Börje vieden pilkaten kätensä Mariannen kasvojen yli, niin että untuvaiset hiukset laskeutuivat silmille, josta Mariannen täytyi ne työntää pois kädellään nähdäkseen. Hän ei tietänyt ollenkaan, mitä sanoa.
"Niin, ja sitten on vaikeata kääntyä, ja kuitenkin sinun täytyy," jatkoi Börje nauraen. "Näetkös nyt, että sinun oma asiasi on, jos kävelet ja olet mökkeissäsi."
Ja koko ajan pelkäsi Marianne, että Börje lähtisi, vaan niin ei käynytkään, vaan kun Marianne näytti niin viettelevältä, kumartui hän todellakin alaspäin ja suuteli häntä.