Mariannella oli ollut niinä päivinä, joiden kuluessa hän koetti juroudellaan taivuttaa Börjeä anteeksi pyytämään, niin ikävä, että oli tyytyväinen, kun rauha solmittiin millä ehdoilla tahansa. Sillä tässä asemassa, jossa hänellä ei ollut ainoatakaan ihmistä puhetoverina, kävi ikävyys sietämättömäksi. Börje ei ollut ainoastaan luopunut siksi aikaa siitä huvituksesta, joka oli hyväilevän viekastelemisen pienissä vaihetuksissa, vaan hän oli kaupanpäällisiksi horjumattomalla mielen tyyneydellä kestänyt tuon kylmäkiskoisuuden paasto- ja koetus-ajan, johon Marianne oli suvainnut hänen tuomita, sitä juuri eivät Mariannen voimat kestäneet. Sentähden oli hän iloissaan, kun ei tarvinnut urkkia mitään isän raha-asioista, joiden johdosta Börje ei ollut lausunut sanaakaan. Hän tunsi jo yhdestäkin koetuksesta saavansa osakseen vaan salaisia nöyryytyksiä, jos koki miestään pakottaa, vieläpä samassa määrin, kuin semmoinen koetus oli Börjeen mitään vaikuttamatta.
Vaan jos Marianne oli rauhan ilossa uneksinut avioliittonsa ensimmäisten aikojen palaavan, niin tuli hän parissa päivässä huomaamaan tämän olevan erehdyksen.
Talon hoito, kunnalliset asiat y.m.m. vaativat Börjen ajan niin tarkkaan, että hän voi olla Mariannen luona ainoastaan ruokahetkensä ja iltansa, Sitäpaitse täytyi Mariannen jakaa illat kasan sanomalehtien kanssa. Ja nyt oli hän väsyksissä kuin hinaajahöyry koetettuaan Börjeä viehättää vanhaan lemmelliseen elämään. Börje söi, makasi, nauroi, laski pientä pilaa ja hyväili vaimoansa, aina vaan samalla iloisella tyytyväisyydellä, kuin ei olisi niin mitään maailmassa, jota hän olisi halunnut. Tämä horjumaton tyytyväisyys kiihotti Mariannea, hän tunsi alkavansa yhä enemmän halveksia tämmöistä tyytymättömyyden puutetta. Yksitoikkoisuus tarttui hänen sormiinsa pahemmin kuin liima, päivät matelivat niin hiljaa kulkuansa, että puolisen ja illan välillä oli kokonainen ijankaikkisuus, vaan Börje ei huomannut mitään; ei huomannut heidän asuvan erämaassa ja koko maailman olevan nukkumaisillaan heidän ympärillään. Päinvastoin, Marianne näki hänen kiiruhtavan paikasta paikkaan kartanolla keppi kädessä Fokki kantapäillä ja niin pirteässä toimessa ja hyvillään, kuin olisi hänellä ollut hupaisimpia asioita päässänsä ajateltavana, vaikka Mariannella oli niin ikävä loppumattomassa hyppystyössään ja inhottavissa koruneuloksissaan. ettei tietänyt mihin kääntyä. Tämä kaikki harmitti häntä, kuin olisi se ollut järjetöntä, kohtuutonta. Jos Börje olisi huomannut kuinka ikävä heidän välinsä oli, olisi Mariannen ollut vähää helpompi sitä kantaa, vaan hän oli aina tyytyväinen, aina tyytyväinen. Hänestä näytti tämä kaikki olevan hauskaa.
Tämä ei voinut olla mitään muuta kuin hämmästyttävää hengen köyhyyttä ja ahdasmielisyyttä. Hauskaako? Vaikka siihen paikkaan olisi voinut kuolla!
Mutta Börje ajatteli tietysti, ettei ollut mitään parempaa, kuin kävellä samoilla pitkävartisilla saappailla yli rapisevien sänkipeltojen tai kolisevien ajokalujen välissä. Hän ei luullut elämällä olevan korkeampia tarkoituksia kuin koelypsy ja hevosten ruokkiminen, ja kun oli kauneudesta kysymys, ei hän tietänyt muuta kuin kiiltävät karjat ja mainehikkaat hevoset. Hänen silmänsä oikein loistivat sanoessaan: "Marianne, katsoppas tuota lehmää, katsoppas, kuinka sirosti muodostunut. Noin pieni hieno pää!" Ja Marianne näki julmimman, tyhmimmän hirviön, joka mulkoili häneen hirmuisilla lasisilmillään, jotta hän olisi huutaen pakoon juossut, jollei siitä olisi seurannut häpeä tulla naurun alaiseksi. Mutta Börje rupesi häntä inhottamaan, sentähden että hän voi sanoa lehmiä kauniiksi. Marianne uskalsi tuskin astua ovesta ulos — niin kovasti kammoi hän jo niitä tavatakin.
Hän ihmetellen ajatteli, että hän niin kauvan oli ollut huomaamatta kuinka typerä Börje oli. Ja hän ajatteli suurella sääliväisyydellä omaa sokeuttansa ensimmältä. Hän oli väärin häntä tuominnut. Hän oli luullut hänessä olevan enemmän, kuin hänessä olikaan. Vaan nyt oli hän tullut havaitsemaan hänen sisällisen köyhyytensä. Hän ymmärsi Börjen voivan elää vuodesta vuoteen tässä yksitoikkoisuudessa siitä masentumatta, koska hänellä ei ollut muka hänen hienompaa käsitystänsä ja koska hänen järkensä ei tuntenut niin syvältä kuin Mariannen:
"Mit' elo jalomp' on, sen raskaampi sen tuska."
Marianne oli tullut romaanirakastajan viimeiseen soppeen: hän oli yksinään, häntä ei ymmärretty.
8.
Sen kylmäkiskoisuuden ohella, joka oli päässyt itämään Börjen ja Mariannen välillä, tuli Mariannelle kummallinen tuska lisäksi. Hän pelkäsi tulevansa vanhaksi. Hän ei ollut sitä koskaan ennen ajatellut. Vaan nyt, joka kerta kun hän katseli itseänsä kuvastimessa ja hyvillä mielin tarkasteli kasvojensa juonteita tai oivallisesti täyteläisen vartalonsa muodostuksia toista toisensa perästä, valtasi riemu koko hänen sielunsa, sillä hän tunsi olevansa nuori, vaan tämä nautinto oli kehittynyt ahnaaksi himoksi juurruttaa muistiinsa jokaisen hiukkasen tästä nuoruudesta tulevien päivien varaksi.