Hän tunsi pelottavan selvästi, että se kauneus, joka vielä raittiina rehotteli, oli määrätty kuihtumaan; jokainen kulunut päivä vei sitä mennessään sen loppua lähemmäksi. Kaikki muu oli arvotonta tämän suuren, kolkon tiedon rinnalla, että nuoruutta voitiin laskea minuuteissa ja että se pakeni … pakeni! Hänen oli siltä vielä paljoa enemmän saatavaa — kokonaisia rikkauksia vielä. Hän tahtoi valloittaa niitä — etsiä niitä, löytää ne! Mistä — mistä? Ja kuumeentapaisessa innossaan leimahti hänen mielensä ilmi tuleen vaipuakseen seuraavassa silmänräpäyksessä entiseen raskaaseen, unettavaan lepoon, välinpitämättömyyteen.
Kaikki oli nyt vanhaa, ja vaikka hän olisikin elänyt eletyn uudestaan, ei hän olisi tullut tämän rikkaammaksi.
Aika soljui hänen sormiensa välistä kuin auringon kuivaama hiekka: pitkään, keskeytymättä, kuolettavan yksitoikkoisesti. Ennen oli hän ylpeillyt vaan sen johdosta, kuin olisi hän luotu alituisesti nuori ollakseen, ja vahingonilon hymyllä oli hän katsellut kaikkia niitä, jotka huolehtien saivat vuosia yli kahdenkymmenen niskoillensa ja joutuivat siihen ikään, johon ei yksikään nainen toivo pääsevänsä. Nyt vetäytyi hän itse aina lähemmäksi tuota turmiollista rajaviivaa. Kolme vuotta — mitä siinä oli? Ne kuluivat yhtä kauhistavan tasaisesti, pitkäveteisesti. Ja mitä jäisi hänelle säästöä tästä kalliista, palkitsemattomasta ajasta? — Ei mitään! Ei mitään!
Tyhjyyttä täyttääkseen ja tuskaansa vaientaakseen oli Mariannella yksi ainoa keino: romaanien lukeminen. Mielikuvituksessa eli hän sitä elämää, jota todellisuus ei suonut hänelle, ja tämä nuori vaatimattoman hellämielinen nainen, joka eli niin maailmasta erillään, ettei olisi tahtonut sormellansakaan koskea mitään, jota voitaisiin sanoa siveettömyydeksi, vaihtoi itse teossa rakastajaa yhtä usein kuin kirjaakin, sillä hän teki itsensä aina samaksi naispuolisen päähenkilön kanssa ja ahmi romaanien rakkauskertomusta, kuin lapsi imee peukaloansa, vaikkei siitä lähtenyt ravintoa, lähti siitä ainakin lohdutusta jonkinlaista.
Siten istui hän eräänä päivänä alkupuolella Syyskuuta ryömittyänsä ylös sohvan kulmaan jalat peitossa hameiden alla. Iltapuolen lämmin oli raskas huoneessa ja heliotroopin tuoksu sekaantui hikiseen ilmaan.
Marianne oli ryhtynyt erääsen lempi-romaaniinsa, jota hän luki toiseen kertaan. Se sopi sangen hyvästi hänen mielialaansa. Siihen oli oikein heltyä. Lisäksi vielä oli se niin siveellinen, että sen lukeminen tuntui puhtaalta hyvältätyöltä ja sen rakkaushistoria saattoi semmoista nautintoa ja tyytymystä, jota pyhimys saa harjoituksesta. Semmoiseen ymmärsi Marianne panna arvoa.
Ja hän luuli lukevansa omaa historiaansa:
Dick painaa minua aina lähemmäksi rintaansa. Yötuulonen huokailee. Ehkä tuudittelee se siivillään jotakin elämästä väsynyttä sielua tuonne ylitse kaukaiseen, kaukaiseen maahan. Se suutelee nuokkuvia ruusuja, kuiskailee heidän korviinsa monta haaveksivaa, vienoa satun, joita me emme huomaa emmekä ymmärrä.
— "Oi Dick" — kuiskaan minä — "minä pyydän Jumalalta saada kuolla.
En koskaan, en koskaan tule enää niin onnelliseksi."
Dickin voimakkaat jäsenet vapisevat.