— "Älä puhu kuolemasta, armaani!" —
Noin viehättävää kieltä! Yötuulonen tuuditteli, huokaili ja suuteli!
Dickin voimakkaat jäsenet vapisevat! Kaikki tämä hurmasi Mariannea.
Ja edelleen hän kulki — hän itse aina vaan — taivaallisen ihanaa oli vuodattaa kyyneleitä mielikuvituksessa runollisimman eron johdosta. Ja sitten tuli enkelin kaltaisinta kaikesta: nuori kukka kuihtui murtuneena, vaan vielä suloisena — tietysti, ja ainoastaan Dickin kukka-ajatuksilla täyttämänä, hänen, joka kyllä ryhtyisi jonkun keralla johonkin rakkauskujeeseen tuolla ylhäällä Isän Jumalan tykönä, kun täällä on surusta kuollut.
Marianne oli niin kiintynyt historiaan, että hän luuli tuntevansa kuinka hän itse haihtui sumuksi; niin suuren aatteellisuuden avulla pitäisi tulla oikein läpinäkyvästi kirkastetuksi, niin oikein että kivisydän olisi sulanut sen vieressä.
Velkaa, virheitä, vastuunalaisuutta; tekoja ja tekojen seurauksia niitä siellä ei ollut! Siellä tapasi vaan sallimuksen, kuten ainakin, kun on kysymyksessä puhdas sankaritar ja surullinen loppu. Ja hän oli puhdas. Vaan hänen miehensä, tuo kömpelö, hyväntapainen…
Mitä ajatuksia nämä olivat?
Hän nosti päätänsä ja katseli ympärilleen huoneessa; hänen silmänsä näkivät kaikki sumuun kietoutuneena; ne eivät olleet muuhun tottuneet kuin pieniin mustiin kirjaimiin. Hän ojensi kätensä ylös ja työnsi hiukset otsaltaan. Siellä sisällä tuntui olevan kuuma, kuin olisi veri seisahtunut ja ainoastaan noussut päähän. Ja sen ohessa tunsi hän ahdistavaa vastenmielisyyttä, joka tuntui nuhteelta ja johon oli yhdistynyt huumaava inhon tunne kuin juopumuksen jälkeen, ja tyhjyys, ja tyhjyys, — tyhjyys sielun sisällä, kuin ei elämä enää voisi jaksaa ryömiä eteenpäin, vaan kaikki kuollut näivetystautiin.
Hän asetti päänsä sohvan selkälaudalle ja antoi kätensä vaipua alas avonaiselle kirjalle.
Se ei ollut mitään ajattelemista, vaan hänen aivoissaan liikkui sumukuvia, jotka pyrkivät järjestymään ajatukseksi. Sen keskus kokonaisuudessaan oli jotain häpeätä. Vaan hän taisteli sitä vastaan.
Mistä hän nuhtelisi itseänsä? Kirja oli hyvä; sen koko henki oli uskonnollinen. Siellä ei ollut yhtäkään saastaista sanaa, ei ainoatakaan karkeata ajatusta.