Ei, nyt tiesi hän! Kirjassa ei ollut mitään vikaa. Vaan hän oli väsynyt elämään, sillä hän oli onneton. Hän tahtoi kuolla kuin kukka, hänkin; sillä häntä ei ymmärtänyt kukaan. Ei kukaan — ei kukaan!
Nyyhkytyksettä virtasivat hänen kyyneleensä, virtasivat ainoastaan työttömyydestä, virtasivat, kun niillä ei ollut muuta tehtävää.
Ei edes vaunujen jyrinä kartanolla voinut häntä havauttaa. Jos sieltäkin tuli vaan vieraita, ei niistä olisi mitään iloa. Hän vihasi naapuriensa rouvia; seurustella heidän kanssaan ja olla neuvottomana, kun pisteliäästi kyseltiin piioista ja kankaista, lehmien lypsystä ja puutarhan hoidosta, — se oli vielä pahempaa kuin yksinään ja ymmärtämättömänä oleminen.
Vaan askeleita kuului lähenevän huoneen läpitse, ruokasalin läpitse — kiireisiä askeleita. Ovi lensi auki. Hän tuijotteli Börjeen.
Tämän kasvot olivat vaaleat, vaan silmistä loisti ilo ja hämmästys, hän veti syvään henkeänsä ja tavoitteli sanoja. Viimein sai hän suustaan:
"Pauli on tullut!"
Ääni tuntui notkuvan kokoontuneen riemun painosta.
"Pauli," toisti hän itsepäisesti, kun Marianne ei näyttänyt ymmärtävän.
"Kuka Pauli?"
"Mutta Marianne!" Äänessä oli nuhtelua, kuin olisi Marianne kieltänyt tuntevansa itse Börjeä. Kuinka oli mahdollista, ettei Marianne iloinnut tämmöisestä riemusta! Sitä ei Börje voinut ymmärtää.